Jäätävää menoa

Eilisiltana pääsin salille vasta hieman ennen iltakahdeksaa ja kuinka ollakaan, treenikumppanikseni valikoitui kuin ihmeen kaupalla selkosten savottasissi ja konkelokamreeri Pete. Tuon jalon foxpioneerin alussa epäuskoisuuden ja pelonsekaisen kunnioituksen välillä häilynyt olemus vaihtui lievän kateudenkin värittämäksi, kun naamari peruslukemilla kehua retostelin, kuinka mennäviikolla tempoilimme Timpan kanssa penkkisarjoja ysikymppisellä kuin tyhjää vain.

Illan ohjelmassa oli crossaria, rintaa ja hauista. Jälleen kerran tuli todistettua, kuinka asianmukaisesti laakeroitu ja kellon tarkkuudella käyvä Smith-penkki on kertakaikkisen miellyttävä vinopenkkipunnerrusväline. Vaakatasoiset penkkipunnerukset aloitimme yltiöpäisesti 25 kg:n käsipainoilla, jotka vaihtuivat ensimmäisen sarjan jälkeen 23 kiloon. Sarjojen välillä palauttelimme siinä määrin ajan kanssa, että tuumin hiljaa itsekseni Petenkin jo pikkuhiljaa astuvan kohti ikämiessarjaa ja meikäläistä humppaosastoa.


Yritin houkutella Peternosteria myös aamuiselle matkaluistelutuokiolle täksi päiväksi, mutta luistimensa oli kuuleman mukaan vaihdettu Bose-merkkisiin laatukaiuttimiin jo kahdeksankymmentäluvun puolivälissä.

Aamuinen pakkaskeli oli eilistä leudompi ja tuuleton. Kaiken lisäksi kantapaikkani jäärata oli kävijämäärältään vielä rauhallinen ja mikä parasta, radan sisäreuna oli aivan vast'ikään jäädytetty 1,5 metrin leveydeltä. Tiesin siis eväiden uusiin ennätyslukemiin olevan olemassa.

Päätin siis nyt jo hieman yrittää vauhdinpitoa, vaikka menneen viikon urheilukoitokset jäntere-kintereissä vielä tuntuivatkin. Jää tuntui aivan mahtavalta, ensimmäisellä kierroksella terät olivat luistaa matkaajan alta pois. Lopulta hyvä rytmi löytyi ja mikä kestävyysurheilumielessä kiitollisinta, keskinopeus ei loppukilometreillä pudonnut juurikaan, sillä sain alle 3.30 kilometriaikoja aikaiseksi aivan luistelutunnin loppuun asti. Nyt tuntiennätys on 17.1 km, joka vastaa jo hyvin parhaiden rullaluistelulenkkieni vauhteja.