Olympiamenetys Sotshissa ei ole Suomen osalta ollut toistaiseksi yltäkylläinen, vaikkakin varmaan aikalailla tilastojen mukainen. Vielä on totta kai päiviä jäljellä napata ne mitalit vaikka alppihiihdosta, hiihdon parisprintistä tai vaikkapa jääkiekosta. Sen sijaan täällä Rautahumpan harrastajalevelillä urheilukoitokset ovat johtaneet venymisiin kautta linjan.
Helmikuun alkupäiville sattui otollinen 3 miinusasteen nollatuulipäivä, jota hyödynsin välittömästi luisteluradalla. Päätin ensin yrittää uutta ennätystä 10 kilometrillä, edellisen ollessa 30 min 40 sek. Kuin ihmeen kaupalla sain pidettyä jatkuvaa yli 20 km/h:n vauhtia ja Endomondon auditiivisesti ilmoittamat kilometriajat pysyttelivät alle kolmessa minuutissa. Kun ensimmäinen kymppi sujui komeasti alle 29 minuutin, päätin yrittää myös uutta ennätystä tunnin luistelussa. Tavoitteeni, eli yli 20 km ylittyi, joten rutistin vielä puolimaratonin. Vaikka jään pinta ei mielestäni ollut paras mahdollinen, tuntui erityisesti tuulettomuus mahdollistavan hyvän menon. Samoin loivat kurvit Tampereen radassa eivät edellytä virheetöntä kaarreluistelua, vaikka toisaalta siinä olisikin vauhdin keräämisen paikka.
Salilla olen taas vieraillut ahkerasti. Lähinnä kylläkin illan tunteina krossaria sotkemassa. En lakkaa hämmästelemästä nykynuorison musiikkimakua, josta pääsen salilla korvanapittomana nauttimaan. Ennen vanhaan salilla soiettiin heviä, nyt "This girl is on fire" soi kymmenen minuutin välein. Mutta en valita. Täytyyhän sitä välillä poistua mukavuusalueeltakin.
Eilisellä salikäynnillä onnistuin ensimmäistä kertaa vetämään leukaa 45 kertaa 15 toiston seteissä. Kaukaiselta tuntuvat nyt ne kahden vuoden takaiset tuokiot, jolloin Peten kanssa vedimme viiden ja kuuden toiston sarjoja. Pääsin myös pitkästä aikaavlumiselle juoksulenkille, josta oheinen kummituskuva.
