Juoksu sähköistää salitreenin

Kuluneen kolmen viikon aikana on tullut harrastettua juoksua noin yhdentoista erillisen ravaamisrupeaman verran. Kuten mainittua, tuo budo- & kamppailulajien armoitettu ja armoton sensei, Janne, lähestyi Rautahumppaa 12 minuutin juoksutesti mielessään. Samalla saimme hyvän tekosyyn kokeilla oman juoksukuntomme rajoja rautahumppalaisittain. Treeni-ideana on siis juosta 400-1000 metrin vetoja 3-5 toiston verran per treenikerta. Treenivauhtina on tulevan Cooperin tavoitevauhti tai pari desimaaliyksikköä siihen päälle.

Kuten oheisesta kuvasta voidaan todeta, miehestä on todellakin otettu mittaa noissa 1 km:n vedoissa. Tänään teimme vetoja Tampereen Pyynikillä ja jouduimme tahtomattamme juoksemaan myös mäkivetoja, jotka verottivat voimia radikaalilla tavalla. Kolme 660 metrin vetoa mäkimaastossa oli tänään tarpeeksi. Tavoitevauhti pysyi kuitenkin haarukassa.




Juoksutreenin jälkeen olen lähes aina hilpassut tekemään salitreeniä krossaripoljentoineen kaikkineen. Joskus taas olen tehnyt juoksutreeniä salitreenin alkuun juoksumatolla, joten hiki on ollut mukavasti pinnalla jo leuanvetorekissä. Kaikki tietenkin väittävät, että juoksu tulisi säästää muualle tai vähintäänkin salitreenin jälkeen, mutta itse olen ollut kovin mielissäni siitä, miten juoksulla ryyditettu treeni tuntuu heti alusta alkaen kunnon tekemiseltä. Totta kai tietyt liikkeet kärsivät pienestä energiapulasta, mutta torstaina leukoja meni taas 4 x 10 toistoa (joista kolmekymmentä 10 kg:n punnuksilla) ja tänään tuo perinteinen 3 x 15 toistoa suhteellisen kevyesti.

Rullaluistelukausi 2014 taitaa olla mennyttä kalua. Anyway, loppusaldona 1631 km, eli reilut 350 kilometriä viimevuotista enemmän. Lisäksi tuli luisteltua kumpikin tavoite. Pirkan Pyöräilyn 134 kilometrinen meni kesäkuun 8. päivä ja 42 km 195 metriä alle kahteen tuntiin heinäkuun 24. päivä. Hienot urheilumuistot jäi kummastakin suorituksesta. Toivottavasti jääluistelukausi olisi suosiollinen.

Tavoitteet 12 minuuttiin

Syyskuun yltäkylläisessä aamuauringossa kylpevä Ratinan monuumentaalinen yleisurheiluareena sai kunnian todistaa kaamoksen ensimmäisiä Rautahumpan juoksurataharjoitteita. Niihin tarjoutui parahultainen mahdollisuus sillä muuan Janne, maineikas kamppailu-urheiluexpertti ja kykenevä jääkiekkomaalivahti lähestyi Rautahumppaa Cooper-testimenestystä tavoittelevan juoksutreenikonsultaation merkeissä. Arvatenkin RH:n ammoisilla testimenestyksillä suoritettu torveen toitottelu oli tavoittanut otollisen kuulijakunnan ja pahaa-aavistamatonta kasvualustaa.

Jannen 12 minuuttinen ahdinko ja sielun curimus ottaisi paikkansa jo kuukauden perästä, joten aikaa velttoiluun tai mentaaliseen saamattomuuteen ei olisi. Rautahumpan aboriginaaleille Cooper ei kuitenkaan olisi ajankohtainen, ellei sitten foxgeneralissimus Pete olisi sellaista muilta salatusti aikeissa toteuttaa. Internetin lukuisat palvelinsalit suoltavat reittiaparaattiensa avulla mitä moninaisimpia treeniohjeita, joissa vilisevät niin peruskuntolenkit, kovat viikot, anaerobiset tasot kuin vauhtileikittelytkin. Valmennettavan 'onneksi' Rautahumpan veteraanit ovat menettäneet mojovan viipaleen kognitiivisista perusominaisuuksistaan, kuten lyhyt- ja pitkäkestoisen muistinsa kapasiteetista, eivätkä toisaalta muutenkaan luota niinkään näpertelyyn kuin suoraan toimintaan.



Treeniohjelmaksi päätettiinkin yksissä tuumin valita heti ensimmäinen Stetson-Harrison triangulaatio, 4 x 800m soljuvalla 15.1 km/h keskinopeudella ja 3-4 minuutin välipalautuksilla. Treenihän osoitti tenhonsa jo AD 2008, jolloin muuan rautahumppaaja ylitti moisen ohjelman voimaannuttamana tuon maagisen 3000 metriä ja pisteeksi ä:n päälle toimitti vielä oman ennätyksensä Pirkan Hölkässä.

Tällä kurin jouduimme pidättäytymään 800 metrin vedoista ja tyydyimme yhteen ratakierrokseen jonka toistimme viidesti. Tavoitevauhdissa kuitenkin pysyttiin ja luottavainen tulevaisuudenusko säilyi kelpo kumppanuksilla.

Syysluistelut

Takakesä pitää pintansa vielä syyskuun puolenvälin tietämillä. Lämpötila huitelee kahdessakympissä ja maisema kylpee auringossa. Tekosyyt rullaluistinten naulakkoon jättämiseen tuntuvat olevan vähissä. Olen tietysti suorittanut muutamia saliharjoitteita tihentyvällä frekvensillä. Kuluneella viikolla kävin salilla neljästi. Salirutiinit ovat säilyneet keväisen ohjelman kaltaisena: tunti crosstrainer-laitetta (2 x 30 min), 30-45 leukaa kapealla neutraaliotteella (toisinaan 10 kg:n lisäpainoilla), 45-55 vatsarutistusta ja vuoropäivinä hauikset tai olkapäät (2-3 erilaista liikesarjaa). Väliin mahtuu toisinaan kahvakuulaa, ylätaljakuvioita ja levypainon pyörittämistä hartioiden ympäri.

Vaikea sanoa miten kunto on kehittynyt. Ainakin leuanveto on mennyt rutkasti eteenpäin kahden vuoden takaisesta tasosta, jolloin kolme viiden toiston sarjaa oli useimmiten päivän maksimisuoritus. Parin viime viikon aikana olen alkanut ottaa tuntumaa myös juoksumatolla. Ajatukseni on treenailla 3000 metrin Cooper-vauhtia vähintään 500 metrin mittaisilla vedoilla. En usko, että jaksan oikeasti mennä Cooperin testiin, mutta viime viikolla onnistuin treenin lomassa painelemaan jo 800 metriä 15,1 km/h:n vauhdeilla. Kuvioon kuuluu, että vedon jälkeen (ja ennen) juostaan kilometri tai pari normaalia 9-10 km/h:n hölkkävauhtia.

No, sunnuntaina oli taas lämmintä ja aurinkoista, joten läksin innokkaasti rullailemaan pitkin Pirkanmaan pinnoitettuja väyliä. En tiedä kuvittelenko, mutta jotenkin vaudinpito tuntuu kesäistä nihkeämmältä ja alle kolmeminuuttisia kilometrejä ei 42 kilometrin aikana tullut kuin 3-4. Ehkä taannoinen laakereiden vaihto on sittenkin selityksenä hiipumiselle.(!)


Intersportissa myytiin muuten taas K2 Radicaleja (ovh 445,00) muistaakseni 240 euron poistomyynnissä. Vaikka ko. kengän rajat ovat nyt vuoden aikana tulleet vastaan (ongelmat istuvuudessa, välillä puristaa, välillä kantapää ei pysy paikoillaan jne.) on tuo 240 varsin kohtuullinen hinta tuon tason peleistä, jossa on vakiona laatulaakerit ja -renkaat. Lisäksi kiskossa on sivuttaissäädöt, kuten pro-tyyliin kuuluukin. Itse olen kuitenkin alkanut zoomailla Bonteja ja Powerslidejä sillä silmällä ja ööga kovana.
Luistelukelit ovat edelleen aivan käypiä, toki syksyiseen menoon liittyvät lehtikelit ovat lisääntymässä. Koivunlehtiä on siis kuroteltava entistä enemmän takarenkaan ja jarrupalan välistä.

Keskisormet koetuksella

Meneillään oleva sadonkorjuuaika tarjoaa monella sektorilla tiukkoja tilanteita ja yllin kyllin jännitystä. Vast'ikään päättyneet yleisurheilun EM-kisat toivat maallemme enemmän menestystä kuin moni uskalsi toivoa. Trimmatut urheilujatoivomme jatkavat voittokulkuaan Euroopan rahakkailla areenoilla ja kuntohuippu näyttää monella olevan hyvin ajoitettu.

Vaan miten on laita harrastelijakuntoilijalla, joka yltäkylläisen auringonpaisteen uuvuttamana, jäätelöä ynnä muita kesäherkkuja ylenpalttisesti nauttineena ja treeni treeniltä syvemmälle kohti omaa mukavuusaluettansa suunnaten joutuukin silmätysten kylmenevän ja pimenevän vuodenajan, veltostuneen ja BMI:n raja-arvoja hätyyttelevän kehonsa ja ankaran työpaineen kanssa?

??!

Noh well. Syyskauden (vaikka vielä on kesää jäljellä, auts töks töks!)  ekat salitreenit on korkattu menestyksellä ja kummallakin kerralla sain aikaiseksi 1 h krossarivääntöä, +45 leukaa ja +45 vatsaliikettä, sekä vaihtelevasti olkapää- ja hauisliikkeitä. Dagen efter oli toki normaalista välipäivästä poikkeava, sillä hartioissa tuntui että on käyty, kuten laulussa lauletaan.

Rullaluistelu on myös saanut jatkoa, vaikka sade onkin piinannut Fennoskadiaa armottomasti. Tänään painelin 23 km iisillä 17 km/h keskinopeudella. Pitkin kesää kiinnitin huomiota turpoaviin sormiini ja varsinkin keskisormien nivelkipuihin. Kipu tuntui varsinkin rystysestä seuraavassa nivelessä kummassakin keskisormessa. Aiheeseen liittyvää kuumotusta ei helpottanut wikipedia + terveyskirjasto.fi hakuni, jossa mainitut oireet liitettiin nivelreumaan ja nivelrikkoon.

Aloin tutkia ongelmaa ja huomasin että hansikasmallisesta hihnasta johtuen rullaluistelusauvat varaavat varsinkin saattovaiheessa lähes pelkästään keskisormille, nimettömän ja pikkusormen irrotessa kahvasta jo aiemmin. Laskin muuan lenkkini aikana yhdelle kilometrille kohdistuneet mogren-tyylin iskut ja sain tulokseksi 61. Tasaisella taulukolla sormet siis ottavat iskua vastaan esim. itselle tyypillisellä 40 km:n matkalla lähes 2500 kertaa! Perin kummallista, ettei netti kerro vastaavista vertaiskokemuksista sanaakaan. Ehkä sormeni ovat keskimääräistä heikompaa tekoa, vaikkeivat siltä ulkoisesti näytäkään. Nivelrikko lienee kuitenkin varsin hankala ja luonteeltaan lopullinen, joten kaikenlaisia kulumia täytyy yrittää jollain tavalla ehkäistä. Ehkä välillä on jätettävä sauvat kotiin tai otettava niistä kunnollinen koko käden ote.

Jännittäviä hetkiä tarjoaa myös viimevuoden luistelumäärän saavuttaminen, vielä yksi pidempi lenkki, niin ollaan jo voiton puolella.

Urbaani rullaluistelunomadi

Helsinki metropolialueineen on aina herättänyt satunnaisluistelijassa paitsi kiinnostusta, myös pelonsekaista kunnioitusta. Jos kerran autoliikennemäärät ovat kehäteillä ja vastaavilla superväylillä ylenpalttisia, varmasti myös kevyempi liikenne edellyttää kulkijalta tarkkaavaisuutta ja kovaa kuntoa, jottei umpimaalainen heinähattu maleksisi tientukkona kiireisen city-ihmisen toimintaedellytyksiä haittaamassa.

Elokuun aloitusviikkona olin saanut jo mukavat 1200 kilometriä vuoden 2014 rullailusaldoksi. Viikolla olin ehtinyt jo 32, 47 ja 53 kilometrin lenkeille ja välipäivän siivittämänä tunsin jälleen olevani voimani tunnossa. Ennen lenkkiä vierailin Vantaan ostosparatiiseissa, josta mukaan tarttuivat uuden jarrupalan lisäksi lämpömuovattavat pohjalliset sekä uudet, kymmenen senttiä entisiä pidemmät porkat. Pohjallisia en ehtinyt vielä mukauttaa osaksi luistimia, mutta uudet sauvat olivat jo käsissäni lähtiessäni Tuusulanjärven eteläpäästä kohti Espoon Leppävaaraa. Google-triangulaation perusteella Vantaan rullaluistelijat suosittelevat erityisesti maamme johtavan lentokentän länsipuolella sijaitsevaa Katriinantietä, jossa kerrotun mukaan olisi kohtuullinen asfaltti yhdistettynä hyvää näkyvyyteen. Silloin tällöin tunnelmaa olisivat luomassa myös lentoasemamanöövereitä suorittavia lentokoneita.

Päätin suunnata Leppävaaraan Lahelan ja Myllykyläntien kautta, sitten lentokentän ohi, kehä III:n alta Vantaakosken ylittäen, jonka jälkeen Martinkyläntieltä kohti Myyrmäkeä. Lopuksi Vihdintien yli, Lintuvaaran läpi ja sitten oltaisiinkin jo alkupisteestä noin 27,4 km:n päässä Espoon Leppävaaran urheilupuistossa. Tälle kesälle tutuksi tullut aurinkoinen hellekeli saatteli matkaajaa, joskin sivuvastainen tuuli hiukan menohaluja jarrutteli. Aivan aluksi asfaltti oli luvattoman röpelöinen, mutta kilometrin Tuusulasta etäännyttyäni alusta parani ja lähenin matkavauhtia. Uusien porkkien hihnat olivat vielä kunnon säätöä vailla, joten etenin potkupainotteisesti ensimmäisen kympin sujuttua noin 31 minuutissa. Vastaan tuli useita pyöräilijöitä enemmän tai vähemmän pro-meiningeillä, mutta kanssaluistelijoita en Ruotsinkylän maalaismaisemissa nähnyt. Tuusulan eteläpuolta ei helposti uskoisi osaksi 1,4 miljoonan asukkaan megacityä, sen verran runsaasti maisemassa oli metsää ja peltoa. Toisaalta kiihkeä lentoliikenne lienee rajoittavan rakentamishaluja kyseisille mestoille. Punavuorelaisittain lausuttu s-kirjain (tietshä) paljasti ystävälliset reittejä neuvojat etelän väeksi.

Paluumatkan statistiikkaa

Toinen maalaisidylli tuli vastaan Vantaankosken viilatehdasmaisemissa, jossa pääkaupungin läheisyyttä oli todella vaikea uskoa todeksi. Martinkyläntien pyörätieremonteista huolimatta ei ollut vaikea todeta millainen liikunnan paratiisi ja runsaudensarvi seutu on aktiiviluistelijalle. Vaikka autoja on liikkeellä paljon, väyliltä löytyy molemminpuolisia kevyenliikenteen reittejä, hyvää asfalttia, ali- ja ylikulkuja sekä runsaasti reittivalintoja ja kebab-kioskeja juomatankkausta varten (En uskalla mennä luistimet jalassa K-marketteihin tms. kauppoihin). Maalaispojalle lukuista kaupunginosat tuovat tietenkin aina kiinnostavia nähtävyyksiä tullessaan. Oma vauhtini hidastui merkittävästi Lintuvaarassa, jossa 300-400 metrin hiekkapätkä teki etenemisen vaivalloikseksi. Loppumatkalla kunnon pannut eivät olleet lähellä, kun alamäen jälkeen olleessa risteyksessä jouduin hyppäämään korkean kanttikiven yli eikä takana ollut kuin pari metriä jarrutus-/kääntymisvaraa.

Leppävaarassa pidin parin tunnin tauon ennen paluumatkaa. Paluun suoritin etelästä koukaten, sillä rullailin Konalan- ja Malminkartanontietäpitkin Vanhalle Nurmijärventielle, jossa myötätuulessa ja uudella asfaltilla pääsin jo hyviin nopeuksiin. Vantaankoskelta sain alamäkiapua, joka korostui erityisesti Katriinantiellä, jossa vauhdikkain kilometrin sujui 132 sekunnissa. Paluumatkan keskinopeus oli 28 km:n matkalla 19,1 km/h, joka oli menomatkan rasitukset huomioiden oikein tyydyttävä.

Luistelulenkit ovat vakiintuneet +40 kilometrin tiimoille. Sauvojen kanssa on mukava mennä varsinkin ylämäkiä, joskin olen silloin tällöin yrittänyt mennä ilman keppejä, koska tällöin potkuun tulee kiinnitettyä enemmän huomiota, samoin luisteluasento on parempi.

Maraton alle kahden tunnin!

Kesä on kulunut vähäisen bloggailun, mutta varsin runsaan rullaluistelun merkeissä. Heinäkuun helteet ovat olleet omiaan houkuttelemaan asfaltin äärelle. Kesän päätavoite, Pirkan 134 km:n Klassikko tuli runtattua rullaluistellen jo kesäkuun alussa, mutta yltiöpäisesti aloin toreilla kerkailemaan kahden tunnin alituksen olevan maratonmatkalla lähempänä kuin koskaan.

Tein heinäkuun ensimmäisellä viikolla maratonkokeilun ja onnistuinkin painelemaan ensimmäisen tunnin aikana 20 kilometriä. Paluumatkalla meno hiukan hiipui, mutta loppuaika 2h 13min oli silti lupauksia herättävä. Toisella viikolla tein muutamia pitempiä vetoja Tampereen ympäristössä. Muun muassa 101 kilometriä Tampereelta Akaan Toijalaan ja takaisin, sekä 85 km (Tampere - Pinsiö - Siuro - Tampere). Lisäksi yksittäinen 53 km samalle viikolle, josta osa Timpan juoksuseurana.

Pitkille lenkeille varustauduin sauvoilla ja ne olivatkin tarpeen varsinkin Pinsiön ja Sasin välisillä röpelöpätkillä. Aloin myös kiinnittää huomiota asfaltin laatuun ja taipaleiden mäkisyyteen maratontavoitteenkin kannalta. Esimerkiksi Viialan ja Toijalan välinen reitti on varsin näppärä luisteltava, vaikka isoja mäkiä siltäkin suunnalta löytyy.

Kesän pakollinen purjelautailumatka oli kuitenkin nyt ohjelmassa. Otin Yyteriin mukaan myös ykkösluistimeni, koska ajattelin ilta-aikana olevan aikaa rullailuun. Katsoin kartasta Mäntyluodon ja Porin kaupungin välistä lähes viivasuoraa 20 km:n reittiä, jonka vanhasta muistista arvioin myös kevyen liikenteen väylällä varustetun. Parituntisen surffailun jälkeen olivat vuorossa lepo ja tankkaus, sitten jalkoihin kunnon teippaukset ja luistimet. Etenin tunnustellen kohti Mäntyluotoa ja tarkkailin asfaltin kuntoa. 2,5 km ennen satamaa löin Endomondon päälle ja iskin vauhtia koneeseen.

Kaksi ensimmäistä kilometriä luistelin sivuvastaiseen, mutta kilometriajat pysyivät alle kolmessa minuutissa. Käännös Mäntyluodossa ja sain takatuulen avuksi. Matka eteni kuin siivillä hyvällä asfaltilla Satakunnan laakeita maisemia ihaillen. Voimia tuntui riittävän ja sauvomistekniikka toimi. Ensimmäisen tunnin jälkeen olin edennyt jo yli 23 kilometria ja kahden tunnin alitus alkoi vaikuttaa mahdolliselta. Tosin paluumatka olisi tehtävä lievään vastatuuleen. Kaiken huipuksi juomaa oli matkassa vain puoli litraa. 32 kilometrin jälkeen kahden tunnin alitukseen oli vielä aikaa 35 minuutia. Aloin tarkailemaan tekniikan koossa pysymistä ja sitä, etten väsyneenä alkaisi kompuroimaan turhia. Jaksoin puristaa alle kolmeminuuttisia kilometrejä aina 38 kilometriin asti. Tämän jälkeen otin jo rauhallisesti, koska kahden tunnin alitus näytti varmalta.

Yyteri soveltuu vesiurheilun lisäksi siis myös luisteluun. Ihan äkkiä ei tule mieleen yhtä tasaista, hyväkuntoista ja vähän liikennöityä kevyen liikenteen väylää, jossa voi luistella kaksikymmentä kilometria suuntaansa. Kaarina - Piikkiö ja Masku - Naantali ovat ihan kohtalaisia kilpailijoita. Tampereen seudulla mäet alkavat vaivaamaan jo tosissaan.

Kaikeksi huipuksi seudun paras spotti, Kangasalan Saarenmaantie on onnistuttu miltei tuhoamaan pyörätien pitkittäisurilla, jotka ovat ties minkä niittokoneen tai aurauskaluston siihen jättämiä.


Anyway, hyvä fiilis tuli tuosta toisen tavoitteeni täyttymisestä, vaikka maraton tuli vedettyä oman yksinäisen treenihetken kuluessa. Tämä kulunut päivä tulikin taas vietettyä rentouttavan surffailun ja rantaelämän parissa.  

Pirkan Pyöräily 2014: Klassikko 134 km rullaluistellen

Well, siellä sen nyt olla möllöttää, ylhäisessä yksinäisyydessään ja eristäytyneenä omassa luokassaan. Yhdeksäntuntinen rullaluistelusuorite saa Endomondon liikuntapäiväkirjassani kaikki muut kuntoilurupeamani vaikuttamaan pikku hilpaisuilta saunan rappusilta kaivolle ja takaisin. 134 km, 9h 15min, josta noin 1h 25h taukoja, seitsemällä tauottomalla kympillä keskinopeus 17,9 km/h ja nopein kymppi (31 min) Uudella Kuruntiellä 19 km/h:n averagella. Ei kovinta vauhtia, mutta olen tyytyväinen.

Mutta palatkaamme vielä viime vuoden puolelle, jolloin teräskuntoinen urheilukumppanini Juuso otti puheeksi Pirkan Pyöräilyn Klassikon, eli tuon Näsijärven kiertävän 134 kilometriä pitkän taipaleen. Koska olen jo aikoja sitten jättänyt poljinurheilun kanssaeläjien suoritettavaksi, ainoa vaihtoehtoni olisi kulkea reitti läpi rullaluistellen, joka optio Pirkan Kierroksen -sivuilta (www.pirkankierros.fi/) onneksi löytyi. Päätimme aloittaa retken valmistelut, vaikka tovin tuumailinkin kohtalaisen mittavalta kuulostavaa matkaa. Pirkan organisaatio kuitenkin kertoi, että aiempina vuosina jopa Klassikon isoveli, 217 km:n Pirkan Lenkki oli luisteltu läpi onnistuneesti.

Toistaiseksi pisin rullailulenkkini otti paikkansa 2000-luvun alussa Tampere Rulliksessa (http://www.spiral-salit.fi/kuvat/rullis_iso.jpg), jolloin punnersin täydet 100 km sauvoitta. Vaikkakin tuosta tapahtumasta tallentui hyvinkin myönteinen muisto, Pirkan Klassikon huikeammat korkeuserot, arveluttavampi asfalttilaatu ja pro-pyöräilijöiden pujottelukeppinä rimpuilu nostattivat edelleen kulmakarvojani. Samoin 34 lisäkilometriä pistivät miettimään. Asfaltin kutsu ja Rautahumpan arvoinen urheiluhaaste tuntuivat kesäkuun lähetessä vain voimistuvan, joten ilmoittautuminen oli tosiasia. Pirkan Kierroksen vastuuhenkilöt kannustivat Hervannan toimistossa kovasti orpoa luistelijaa, sillä Klassikkoon ei ollut tuona hetkenä lisäkseni ilmoittautunut kuin yksi ja pidempäänkin lenkkiin oli lähdössä vain kaksi rullailijaa.



Treenasin minkä ehdin ja tutustuin myös sauvaluistelun maailmaan, sillä luisteluun lähtiessäni porkat ovat poikkeuksetta jääneet kaappiin. 350 km rullailua huhti-toukokuuhun kuulostaa vaatimattomalta 134 km:n rinnalla, mutten antanut asian häiritä, sillä perustekniikka ja kunto tuntuivat kuitenkin riittäviltä. Viikkoa ennen lähtöä taival mutkistui, sillä pyörällä mukaan aikonut Juuso riutui flunssan kourissa ja joutui perumaan osallistumisensa. Nyt uuvuttava sooloveto tuntui todennäköiseltä, mutta jatkoin valmisteluja. Reisitaskushortsit, paperiteippiä, rakkolaastareita, Siripiriä, vararengas, kuusikoloavain, jarrupala, vaihtopaita & -sukat, aurinkorasvaa & -lasit ym. ym. Ja tietenkin Correcaminos-putkihuivi, jota ilman en enää lähde minnekään. Koska olen tunnettu edesvastuuton ihmispeto, olen luistellut aina ilman kypärää tai kypäräksi kutsuttua styroks-aromipesäpäähinettä. Vuosi takaperin hankin Viipurista varsin tyylikkään Harley Davidson -kypärän, joka muotoilultaan muistuttaa hieman ballistista sotilaspäähinettä. Muovisen härvelin keveys soveltuu rullailuun, mutta umpinaisen potan musta väri ja hengittämätön rakenne ahdistivat. Luistelupäivän aamuna iskin kulhon kaikesta huolimatta syvälle kuuppani ylle, sillä arvelin auringon turruttaman ajattelukyvyn, tai pikemmin sen puutteen olevan vain eduksi urheilijalle.

Aamulla Hakametsän jäähallin parkkialue edusti kestävyysurheiluhuumaa parhaimmillaan. Kovimmat kanuunat olivat jo lähteneet pitkälle matkalle ja aktiivikuntoilijat rassasivat vielä hiilikuituluomuksiaan täyttä päätä. Tapahtuman tunnelmasta elävöityneenä sain varsinaisen neronleimauksen ja enempiä harkitsematta poistin hiertämään taipuvaiset pohjalliset luistimistani. Jälkeenpäin ajateltuna operaatio olisi saattanut maksaa mannaita, mutta kaikeksi onneksi jalat vaikuttivat asettuvan luistimiin aikaisempaa paremmin. Matkaan lähdin kello 8.30 runsaiden kannustusten saattelemana. Ainoatakaan kanssaluistelijaa en havainnut. Alkumatkan menin pyöräilijöiden kanssa Paasikivi-Kekkosen viitoittamaa linjaa ajoradan oikeassa reunassa. Kelvollinen ratkaisu, varsinkin kun tietää millaista kiemuraa pyörätie Petsamon kohdalla tekee. Tottakai tien reunassa on irtokiviä ja kuoppia, samoin ohi ajavaa liikennettä on varottava.

Ensimmäistet 10 minuuttia jälkeeni lähteneestä pyöräilijäryhmästä menivät ohitseni Onkiniemen ylämäissä. Arvelen, että minun olisi kannattanut poistua ajoradalta pyörätielle, sillä Rantatien kohdalla ajorata alkoi olla röpelöinen. Pyörätielle menin kuitenkin vasta Lielahdessa ja sattumoisin kiersin Teivon risteykseen Vaasan-Paasikiventien kautta pyöräilijöiden mennessä Ylöjärventietä. Teivossa jouduin Aamulehden kuvaajan yllättämäksi, jolloin tajusin ettei matkan keskeyttäminen ollut enää optiona. Ylöjärven keskustan suojateistä vastanneet yhdyskunta- & katusuunnittelijat saivat noppakivisuojateillään viimeisetkin unihiekat varisemaan silmistäni ja saatoin hyvillä mielin jatkaa pyöräteitä kohti Ylisiä.

Satunnainen "Kämpa på dig" -puhelu sai Endomondoni hetkiseksi sekaisin, mutta kaikeksi onneksi Lumia resumoi itsensä peliin pienen pyristelyn jälkeen. Mukava yllätys koitti Antaverkantien risteyksessä, jossa sain kokea tuttujen kannustusta ja ehdin jopa vaihtaa sanasen. Sauvat otin käyttöön vasta Ylisten kupeessa, jolloin pyörätie loppui ja erinäiset nousuosuudet kunnolla alkoivat. Asfaltti oli sittenkin parempaa kuin autolla tekemältäni chekkireissultani muistin. Kun ensimmäinen 217 -lenkin keskinopeusryhmä pyyhkäisi ohitseni, en voinut kuin hämmästellä menijöiden vauhtia ja ryhmätyötä. Töyssyistä ja ohitettavista varoitettiin ja pyöräilijät polkivat aivan toistensa tuntumassa kuin Ilmavoimien Hawk -taitolentoryhmän muodostelmassa. Yleisestä linjasta poikkeava välinevalintani alkoi herättää huomiota ja sain kovasti kannustusta polkijoilta. "Hyvä meno!", "Tuossahan on jo menemisen makua!", "Kova jätkä!" ja "Jaksaa jaksaa!" tuli ainakin kuultua. Muutamat ohittajat vaihtoivat kanssani muutaman sanan ja totesivat pääsevänsä helpolla luistelijaan verrattuna, vaikka vauhtia olikin enemmän. Matkalla näkyi myös muutama potkupyöräilijä, joiden etenemisestä ilmoittava läps-läps -ääni kuului pitkälle.

Uuden Kuruntien megalaskuissa oli jo pakko laittaa jalkaa ja porkkaa jarrulle, sillä pelkäsin kaatuvani tärisevällä alustalla jo alkumetreillä. Tämä söi miestä, koska pyöräilijät saattoivat nautiskella 60 km/h:n laskuista, joille itsekin jouduin kuitenkin kapuamaan. Suuri yllätys pikatieluistelussa oli valkoisen reunaviivan korkeus, johon oikean luistimen renkaat tökkäsivät ikävästi varsinkin tiensuuntaisesti liu'utettaessa. Mutta aurinko alkoi nousta ja nautiskelin menosta ja leppeästä tuulenvireestä koko rahan edestä.

Toisella huoltopisteellä (Kuru, 58 km) otin vasemman luistimen jalastani ja kiersin kantapään ympärille kunnolla teippiä ja rakkolaastareita. Kantapää oli alkanut hölskymään kengässä noin 20 kilometriä aiemmin ja sain toistaiseksi pahimmat rakot torjuttua. Kunnon tauon jälkeen suuntasin kohti Muroleen kanavaa, jota ennen oli tarjolla kohtuullisia nousuja ja hieman röpöasfalttiakin. Muutamat autot ja moottoripyörät ajoivat pelottavan kovaa ja läheltä varsinkin pyöräilijäjoukkoja, itse sain porkkineni olla suhteellisen rauhassa. Aivoni alkoivat toimia säästöliekillä, arvatenkin verta alavartalon lihaksiin luovuttaneina. Testasin Muroleessa henkisiä kykyjäni yrittämällä ynnätä siihen mennessä nauttimani nesteen määrää. Inhimillinen laskukoneeni luovutti jo 1,6 litrassa joten päätin keskittyä vain siihen että saisin puoli litraa nestettä sisään jokaisella 10 kilometrillä. Kummalista miten mieli tylsistyy pitkän taipaleen aikana ja työskentelyn rytmi vie mennessään. Esimerkiksi juomapullon kurottaminen takataskusta tuntui vaativan erityistä efforttia ja jos jonkinmoista maanittelua, vaikka joka kerralla olemus virkistyi selkeästi tankkaamisen jälkeen.

Kekkosen taajamassa odotti mitä hienoin Pirkan Kierros -yllätys, sillä rullaluistelijoille oli perustettu oma huoltopiste kestopäällysteen tuntumaan. Olin ensimmäinen paikalle saapunut luistelija  ja kylän talkooporukka osoitti vieraanvaraisuuttaan. Tarjolla oli mustikkakeittoa, maustekurkkuleipää, kuntoilujuomaa, vettä ja mehua. Myös energiapatukoita ja kahvia tuli maisteltua. Huolellinen tankkaus osoittautui viisaaksi teoksi, sillä Kapeen kivilouhoksen tienoilla 80-90 km:ssä tajuntaani ilmestyivät ensimmäiset henkistä kanttia koettelevat demonit. Ilmeisesti suurin osa 134:n pyöräilijöistä oli tuossa vaiheessa jo mennyt ohi ja 217:n jälkijoukko oli vielä Muroleessa, joten taivalsin yksinäni maalaismaiseman halki auringon polttavassa hehkussa. Pari-kolme edellä menevää pyöräilijää saavutin ylämäissä, tai itse asiassa pääsin noin 50 metrin tuntumaan, kunnes kuntoilijat katosivat alamäissä näkymättömiin. Terälahden 97 km:n huoltoa aloin tosissani kaivata noin 92:km:n kohdalla jolloin oikeakin luistin alkoi hölskyä jalassa kivuliaasti. Vihdoin Terälahti koitti ja asensin ekstrateipit jalkoihin runsaan tankkauksen ohessa.

Seuraava musta hetki tuli noin 105 km:n paikkeilla, jolloin jouduin näkemään runsaasti ylimääräistä vaivaa väistelemällä tiessä olevia kuusenkävyn mentäviä koloja, mistä lienevät tulleita. Kestävyysmatkoja tehneet tietävät, että extroverteinkin Positiivarit-kerhon jäsen saattaa jonain tiettynä hetkenä taipaleen loppupuolella olla vähemmän vastaanottavaisella tuulella. Tämän sai kokea muuan pyöräilijä, joka ilmoitti hahmoni kenties näkyvän huonosti takaa tuleville autoilijoille. Hampaiden välistä sihahtamani "JAA-JAA!", sai tämän vilpittömästi hyvää tarkoittavan polkijan katoavan melko nopeasti horisonttiin. Ensi kerralla muistan kuitenkin laittaa värikkäämpää heijastinmateriaalia ylle.

Loppuosan kovin haaste koettiin Eerolansuoran tuntumassa olevassa 3 km:n nousussa. Tämä sinänsä loiva nousu tuntuu kohoavan lohduttoman korkealle ja kauas kun sitä katselee noin 112 kilometriä luistelleena, lopen uupuneena kehäraakkina. Nousun päihittämisestä sain kuitenkin lisäintoa ja päätin ohittaa viimeisen, kauempana hiekkakentällä sijainneen Aitolahden huoltopisteen ilman tankkaustaukoa. Loppumatka Aitolahdesta Tampereelle meni oikeastaan soolona. Kengät alkoivat jo hiertää, mutta purin hammasta. Nokialaiseni akku loppui 126 km:n kohdalla Linnaimaalla ja Jankan-Irjalan loppusuoralla tapasin vielä 217 lenkin tehneen makuupyöräilijän, joka kertoi menneensä harhaan ja tehneensä harmillisesti extrat 20 km. Varsin kova suoritus siis häneltäkin.

Hakametsässä puristin vielä kaikki irti, tuuletin villisti ja sain innostuneen vastaanoton paikallaolijoilta. 5500 kulutetun kcalin jälkeen olo oli rento ja tunnelma korkealla onnistuneen lenkin johdosta.

Tähän loppuun vielä kokemukseni perusteella muutama pääteesi ja vihjeitä jos Klassikon luistelu joko Pirkassa tai muuten omalla ajalla kiinnostaa. Nämä siis vaatimattomasti Rautahumpan virallisia omia toteamuksia, varmasti löytyy muitakin näkemyksiä, ehkä jopa vaatimuksia.

• Ihoteippi ja rakkolaastarit korvaamattomia.
• Pikatien reunaviiva muutaman millin korkuinen, vältä osumista.
• Juomavyö tai sivutasku repussa voisi olla näppärä juoman kurottamiseen.
• Hansikasmainen sauvahihna + velcro ei miellyttänyt, perinteinen lenkkimalli ehkä helpottaisi edestakaista reklaamista, koska menin monessa kohtaa ilman sauvoja.
• Pyöräilijäkansa on varsin kohteliasta ja kannustavaa väkeä, vielä enemmän kannustusta saat, kun et spedeile leveästi edessä kun vauhdikkaampi menijä tulee ohitse.
• Käytä kevyen liikenteen väyliä aina kun voit, ainakin Onkiniemestä alkaen. Poikkeuksena Kämmenniemi.
• Hyvä sää ryyditti nyt menoa, navakka tuuli ja vihmova sade kumuloi vaikeudet.
• Tällä kokemuksella voisin mennä uudestaan, en kuitenkaan ihan vielä 217 km:n lenkkiä.