Ekkönä uso? Epä mittää.

Viime sunnuntaista alkaen ikikamppailuni ylähengitystieinfektiota vastaan kääntyi toviksi voiton puolelle. Tällöin mahdollistui myös siirtyminen urheilukoitosten pariin. Tässä kuluneen viikon antia seikkaperäisessä kuvareportaasissa:

Sunnuntai 10.3.: Saarikylien matkaluisteluexcursio.

Asemapaikkani viisi uhkarohkeinta ja luisteluhalukkainta suuntasivat Tampereelta kohti Kangasalan rajaseutujen aurinkoisia kolkkia. Sää todellakin helli luistelijoita ja toisin kuin ensimmäisellä Saarikylän jotoksella, tällä kertaa muutakin väkeä oli ottanut alueen päiväreissunsa kohteeksi.

Mukana olivat muun muassa Rautahumpan sivuilla kunnostanut Asessori-Teemu ja muuan Antti, kavereiden kesken kutsutaan myös nimellä Pesijä-Ana, joka sitkeiden huhujen mukaan on tehnyt selvää jälkeä Pirkanmaan sälibändy- ja sulkapallopiireissä. Reissuun uskaltautui myös neitokaksikko, joka nöyryytti Rautahumpan toimittajaa muistelemalla vaivattomasti hiihtämäänsä Pirkanhiihdon 90 km:n mittaista perinteisen osuutta.

Luistelureissu meni varsin jouhevasti ja vuokratut retkiluistimet olivat sauvojen kera paikallaan paikoitellen hieman röpelöisellä ja railoisella tapaleella. Kilometrejä meni nyt reilut 23 nopempien km:en ollessa 3 minuutin luokkaa.


Maanantai 11.3.: Petestä suht' varma silminnäkijähavainto.

Pitkään teillä tietymättömillä ollut salskea foxkansan ilahduttaja Pete, vieraili kanssani eräällä rantasalilla, jonka väitetään ammoin toimineen myös jonkinlaisena ravitsemuslaitoksena. Rinta-hauispäivä olisi ollut ohjelmassa, mutta aikaa kului myös kuulumisien päivittämiseen koska edellisestä yhteisfoksaamisesta oli jo tovi aikaa vierähtänyt.


Keskiviikko 13.3.: Sohjolaa kohti.

Omasta ja äitini mielestä olen varsin kuuliainen ja ahkera työntekijä. Samalla olen myös halukas kohtaamaan uusia haasteita ja kehittämään ammattitaitoani. Viikon spesiaaliteetti työrintamalla oli retki kohti pohjoista. Pakkasin innolla myös urheiluvarusteita mukaan, sillä diiliin kuului mahdollisuus tehdä työvelvoitteiden valmistuttua tuttavuutta ei ainoastaan paikallisiin fox-estradeihin vaan myös urheilumaastoihin, jotka olivat maineeltaan varsin erilaisia kuin meillä maan eteläisessä osassa.

Torstai 14.3.: Yksi vielä ja sitten lasku!


Iltapäivän tunteina pääsin testaamaan paikallisen lasketteluvenuen pienemmät rinteet. Paikkana oli siis Pudasjärvellä sijaitseva Pikku-Syöte, jonka etäisyys isommasta versiostaan on vain 4-5 kilometriä. Muuten varsin mukavan paikan ensivaikutelmaa latisti tieto siitä, että näiden kahden erillisen, mutta varsin lähekkäin sijaitsevan lumiparatiisin hissilippujärjestelmät eivät olekaan yhteensopivat ja kumpaankin tarvitsee hankkia erilliset biljetit. Kääk? Wattavak?

Kytkin Endomondon vanhasta muistista liikuntakojeistusta nauhoittamaan ja sain aikaiseksi varsin kummallista käyrää, jossa tasaisen hissimatka loppuu äkillistä kiihtyvyyttä ja hidastuvuutta kuvaavaan kellokäyrään. Illaksi läksin vielä rehkimään kuntosalille, jossa tein olkapäitä ja poljin sitten krossaria 45 minuuttia. Joku onneton on muuten mennyt uskomaan kontolleni iPadin ja hotellin sisäverkkoa hyödyntäen katselin polkiessani mm. Game of Thrones -sarjaa, johon olen tainnut jäädä jonkinlaiseen koukkuun. Mutta hyvää ajankulua tuo aerobisen junttaamiselle antoi.


Perjantai 15.3.: Hanat auki ja pellit kiinni.

Työtehtävien suorittaminen sai päivällä mukavaa lisäintoa uusista säätiedoista, jotka lupasivat iltapäiväksi selkeätä ilmaa. Ryntäsin mutkamäkeen melkoisella vauhdilla, lähes raamit kaulassa ja läppärin virtajohto laskettelumonosta pilkistäen. Syötteen pienempi versio oli edelleen kohteena ja Endomondo tallensi liikkeeni 2 metrin GPS-tarkkuudella. Pikku-Syöteellä on varsin rauhallista ja mukavaa lasketella, sillä paikka on nähtävästi turistien mainstreamilta kätköissä. Länsirinteillä oli laskematonta lumikissan tassunjälkiä vielä pitkälle iltapäivään, mikä olisi ennen kuulumatonta monessa slalomparatiisissa. 3,5 tunnin lumihommien jälkeen olin kypsä kuntosalille, jossa tein taas krossarivedot, nyt kokonaiset 60 minuuttia.


Lauantai 16.3.: Aurinkoa, fiilis loistava!

Vaikka alueen katastrofaalimaisen nolo hissilippupolitiikka olisikin velvoittanut minut vielä lauantainakin Pikku-Syötteen rinteelle (3:n päivän lipun kun ostin), läksin kuitenkin kohti Iso-Syötteen tunturistatuksen saanutta hiihtosentrumia. Mahti-Syötteellä luvataan olevan jopa 1400/192 metrisiä rinnemittoja (pituus, korkeusero), joskin Endomondo ei juuri yli tonnista siivua saanut tunnistettua, vaikkei varmaankaan ota huomioon laskukulman rinnepituutta lisäävää featurea. Auringon hohde antoi kerrassaan ikimuistoiset tunnelmat ja tykkylumestaan kuuluisat Syötteen havupuut reunustivat vauhtihurjastelijan lumimattoa.

Conssina tunsin ikävää kipristelyä varpaissani, joka kylläkin loppui noin tunnin laskemisen jälkeen. Kahvitauolla otin monot kokonaan jalasta, eikä tuntoaistin palautuminen ollut lainkaan myönteinen fiilis. Amputaation suorittamiselta vältyttiin ja suuntasin vuokraamoon ynnä laskettelin seuraavat 2 tuntia yhtä numeroa isommilla lainamonoilla. Tämän jälkeen siirryin taas omilla monoillani ja skibussin avulla Pikku-Syötteen länsirinteille jotka olivat paitsi loistokunnossa ja kokolailla koskemattomat, myös auringonpaisteiset, koska ehtoon esillä isomman Syöteversion rinteet olivat menneet varjon puolelle. Nam.

Loputkin vuokrakamat palauttaneena hölkkäsin taas kuntosalille ja arvatkaapa teinkö krossaria 60 minuuttia? Tein.


Sunnuntai 17.3.: Kerta kiellon päälle.

Sunnuntaiaamu valkeni kirkkaana, mutta kehoni viesti erilaisten multimodaalisten sensoreiden avulla saneensa riittävästi urheilua kuluneelle viikolle. Pari tuntia oli kuintekin vielä Syötteen aurinkoista aamuhetkeä käytettävissä ja murtomaahiihdon lainavarusteetkin tarjolla. Melko hätäisen ja harkitsemattoman päätöksenteon suorittaneena olin lähdössä talvikauteni ensimmäiselle murtomaahiihtolenkille emäntäni Leenan seurassa. Vaikka Leena on maineikas ultramatkojen taivaltaja, olin valanut itseeni valheellista vauhdissapysymisen itsepetosta ja wannabeurheilijan yltiöpäistä kanttia.

Kuten arvata saattaa vuorovedon tekniikkani petti heti ensimmäisessä ylämäessä, enkä kyennyt etenemään kuin vaivalloisesti luistelupotkujen avulla. Ladulla luisto on poikkeuksetta luistelubaanaa tai vaikkapa aurattua ja niljakkaaksi ajeltua pikkutietä heikompi. Yhdeksän kilometrin jälkeen Leena oli kadonnut, eikä auringonpaistekaan kyennyt pelastamaan psykofyysistä urheilijaminääni voimien loppumisen ja Pikku-Syötteen ankarimman ylämäen tuhoisalta yhteisvaikutukselta. Tällä kertaa muuan inkeriläisneito ja tilkka proteiinijuomaa pelastivat täpärästi Medihelin kutsumiselta ja saavuin majapaikkaamme 969 kcalia kuluttaneena ja lopen uupuneena (& vetelin kuivana).

Koko viikon urheilusaldo oli oikein tyydyttävä, vaikkei hiihtohissien ankkureilla istuskelu taida paljoa kuluttaakaan. Ainakin tuli ulkoiltua.

En voi lakata hämmästelemästä tuon jalon paikallisväestön ja lähituristien puheenpartta, johon kuuluu mm. konsonanttien geminoituminen (pit-tää, sop-pii). Sen sijaan sanojen assimilaation kohdalla puheen intonaatio on asettaa jo kaukoturistiparalle tukalia ymmärrysvaikeuksia, sillä sanan ensimmäinen ja viimeinen tavu on tapana nielaista kuulumattomiin (hyp-PÄÄ-KÖ-nä, lai-TAK-KO-na).  Tänne pittää silti päästä uudelleen.