Mutta palatkaamme vielä viime vuoden puolelle, jolloin teräskuntoinen urheilukumppanini Juuso otti puheeksi Pirkan Pyöräilyn Klassikon, eli tuon Näsijärven kiertävän 134 kilometriä pitkän taipaleen. Koska olen jo aikoja sitten jättänyt poljinurheilun kanssaeläjien suoritettavaksi, ainoa vaihtoehtoni olisi kulkea reitti läpi rullaluistellen, joka optio Pirkan Kierroksen -sivuilta (www.pirkankierros.fi/) onneksi löytyi. Päätimme aloittaa retken valmistelut, vaikka tovin tuumailinkin kohtalaisen mittavalta kuulostavaa matkaa. Pirkan organisaatio kuitenkin kertoi, että aiempina vuosina jopa Klassikon isoveli, 217 km:n Pirkan Lenkki oli luisteltu läpi onnistuneesti.
Toistaiseksi pisin rullailulenkkini otti paikkansa 2000-luvun alussa Tampere Rulliksessa (http://www.spiral-salit.fi/kuvat/rullis_iso.jpg), jolloin punnersin täydet 100 km sauvoitta. Vaikkakin tuosta tapahtumasta tallentui hyvinkin myönteinen muisto, Pirkan Klassikon huikeammat korkeuserot, arveluttavampi asfalttilaatu ja pro-pyöräilijöiden pujottelukeppinä rimpuilu nostattivat edelleen kulmakarvojani. Samoin 34 lisäkilometriä pistivät miettimään. Asfaltin kutsu ja Rautahumpan arvoinen urheiluhaaste tuntuivat kesäkuun lähetessä vain voimistuvan, joten ilmoittautuminen oli tosiasia. Pirkan Kierroksen vastuuhenkilöt kannustivat Hervannan toimistossa kovasti orpoa luistelijaa, sillä Klassikkoon ei ollut tuona hetkenä lisäkseni ilmoittautunut kuin yksi ja pidempäänkin lenkkiin oli lähdössä vain kaksi rullailijaa.
Treenasin minkä ehdin ja tutustuin myös sauvaluistelun maailmaan, sillä luisteluun lähtiessäni porkat ovat poikkeuksetta jääneet kaappiin. 350 km rullailua huhti-toukokuuhun kuulostaa vaatimattomalta 134 km:n rinnalla, mutten antanut asian häiritä, sillä perustekniikka ja kunto tuntuivat kuitenkin riittäviltä. Viikkoa ennen lähtöä taival mutkistui, sillä pyörällä mukaan aikonut Juuso riutui flunssan kourissa ja joutui perumaan osallistumisensa. Nyt uuvuttava sooloveto tuntui todennäköiseltä, mutta jatkoin valmisteluja. Reisitaskushortsit, paperiteippiä, rakkolaastareita, Siripiriä, vararengas, kuusikoloavain, jarrupala, vaihtopaita & -sukat, aurinkorasvaa & -lasit ym. ym. Ja tietenkin Correcaminos-putkihuivi, jota ilman en enää lähde minnekään. Koska olen tunnettu edesvastuuton ihmispeto, olen luistellut aina ilman kypärää tai kypäräksi kutsuttua styroks-aromipesäpäähinettä. Vuosi takaperin hankin Viipurista varsin tyylikkään Harley Davidson -kypärän, joka muotoilultaan muistuttaa hieman ballistista sotilaspäähinettä. Muovisen härvelin keveys soveltuu rullailuun, mutta umpinaisen potan musta väri ja hengittämätön rakenne ahdistivat. Luistelupäivän aamuna iskin kulhon kaikesta huolimatta syvälle kuuppani ylle, sillä arvelin auringon turruttaman ajattelukyvyn, tai pikemmin sen puutteen olevan vain eduksi urheilijalle.
Aamulla Hakametsän jäähallin parkkialue edusti kestävyysurheiluhuumaa parhaimmillaan. Kovimmat kanuunat olivat jo lähteneet pitkälle matkalle ja aktiivikuntoilijat rassasivat vielä hiilikuituluomuksiaan täyttä päätä. Tapahtuman tunnelmasta elävöityneenä sain varsinaisen neronleimauksen ja enempiä harkitsematta poistin hiertämään taipuvaiset pohjalliset luistimistani. Jälkeenpäin ajateltuna operaatio olisi saattanut maksaa mannaita, mutta kaikeksi onneksi jalat vaikuttivat asettuvan luistimiin aikaisempaa paremmin. Matkaan lähdin kello 8.30 runsaiden kannustusten saattelemana. Ainoatakaan kanssaluistelijaa en havainnut. Alkumatkan menin pyöräilijöiden kanssa Paasikivi-Kekkosen viitoittamaa linjaa ajoradan oikeassa reunassa. Kelvollinen ratkaisu, varsinkin kun tietää millaista kiemuraa pyörätie Petsamon kohdalla tekee. Tottakai tien reunassa on irtokiviä ja kuoppia, samoin ohi ajavaa liikennettä on varottava.
Ensimmäistet 10 minuuttia jälkeeni lähteneestä pyöräilijäryhmästä menivät ohitseni Onkiniemen ylämäissä. Arvelen, että minun olisi kannattanut poistua ajoradalta pyörätielle, sillä Rantatien kohdalla ajorata alkoi olla röpelöinen. Pyörätielle menin kuitenkin vasta Lielahdessa ja sattumoisin kiersin Teivon risteykseen Vaasan-Paasikiventien kautta pyöräilijöiden mennessä Ylöjärventietä. Teivossa jouduin Aamulehden kuvaajan yllättämäksi, jolloin tajusin ettei matkan keskeyttäminen ollut enää optiona. Ylöjärven keskustan suojateistä vastanneet yhdyskunta- & katusuunnittelijat saivat noppakivisuojateillään viimeisetkin unihiekat varisemaan silmistäni ja saatoin hyvillä mielin jatkaa pyöräteitä kohti Ylisiä.
Satunnainen "Kämpa på dig" -puhelu sai Endomondoni hetkiseksi sekaisin, mutta kaikeksi onneksi Lumia resumoi itsensä peliin pienen pyristelyn jälkeen. Mukava yllätys koitti Antaverkantien risteyksessä, jossa sain kokea tuttujen kannustusta ja ehdin jopa vaihtaa sanasen. Sauvat otin käyttöön vasta Ylisten kupeessa, jolloin pyörätie loppui ja erinäiset nousuosuudet kunnolla alkoivat. Asfaltti oli sittenkin parempaa kuin autolla tekemältäni chekkireissultani muistin. Kun ensimmäinen 217 -lenkin keskinopeusryhmä pyyhkäisi ohitseni, en voinut kuin hämmästellä menijöiden vauhtia ja ryhmätyötä. Töyssyistä ja ohitettavista varoitettiin ja pyöräilijät polkivat aivan toistensa tuntumassa kuin Ilmavoimien Hawk -taitolentoryhmän muodostelmassa. Yleisestä linjasta poikkeava välinevalintani alkoi herättää huomiota ja sain kovasti kannustusta polkijoilta. "Hyvä meno!", "Tuossahan on jo menemisen makua!", "Kova jätkä!" ja "Jaksaa jaksaa!" tuli ainakin kuultua. Muutamat ohittajat vaihtoivat kanssani muutaman sanan ja totesivat pääsevänsä helpolla luistelijaan verrattuna, vaikka vauhtia olikin enemmän. Matkalla näkyi myös muutama potkupyöräilijä, joiden etenemisestä ilmoittava läps-läps -ääni kuului pitkälle.
Uuden Kuruntien megalaskuissa oli jo pakko laittaa jalkaa ja porkkaa jarrulle, sillä pelkäsin kaatuvani tärisevällä alustalla jo alkumetreillä. Tämä söi miestä, koska pyöräilijät saattoivat nautiskella 60 km/h:n laskuista, joille itsekin jouduin kuitenkin kapuamaan. Suuri yllätys pikatieluistelussa oli valkoisen reunaviivan korkeus, johon oikean luistimen renkaat tökkäsivät ikävästi varsinkin tiensuuntaisesti liu'utettaessa. Mutta aurinko alkoi nousta ja nautiskelin menosta ja leppeästä tuulenvireestä koko rahan edestä.
Toisella huoltopisteellä (Kuru, 58 km) otin vasemman luistimen jalastani ja kiersin kantapään ympärille kunnolla teippiä ja rakkolaastareita. Kantapää oli alkanut hölskymään kengässä noin 20 kilometriä aiemmin ja sain toistaiseksi pahimmat rakot torjuttua. Kunnon tauon jälkeen suuntasin kohti Muroleen kanavaa, jota ennen oli tarjolla kohtuullisia nousuja ja hieman röpöasfalttiakin. Muutamat autot ja moottoripyörät ajoivat pelottavan kovaa ja läheltä varsinkin pyöräilijäjoukkoja, itse sain porkkineni olla suhteellisen rauhassa. Aivoni alkoivat toimia säästöliekillä, arvatenkin verta alavartalon lihaksiin luovuttaneina. Testasin Muroleessa henkisiä kykyjäni yrittämällä ynnätä siihen mennessä nauttimani nesteen määrää. Inhimillinen laskukoneeni luovutti jo 1,6 litrassa joten päätin keskittyä vain siihen että saisin puoli litraa nestettä sisään jokaisella 10 kilometrillä. Kummalista miten mieli tylsistyy pitkän taipaleen aikana ja työskentelyn rytmi vie mennessään. Esimerkiksi juomapullon kurottaminen takataskusta tuntui vaativan erityistä efforttia ja jos jonkinmoista maanittelua, vaikka joka kerralla olemus virkistyi selkeästi tankkaamisen jälkeen.
Kekkosen taajamassa odotti mitä hienoin Pirkan Kierros -yllätys, sillä rullaluistelijoille oli perustettu oma huoltopiste kestopäällysteen tuntumaan. Olin ensimmäinen paikalle saapunut luistelija ja kylän talkooporukka osoitti vieraanvaraisuuttaan. Tarjolla oli mustikkakeittoa, maustekurkkuleipää, kuntoilujuomaa, vettä ja mehua. Myös energiapatukoita ja kahvia tuli maisteltua. Huolellinen tankkaus osoittautui viisaaksi teoksi, sillä Kapeen kivilouhoksen tienoilla 80-90 km:ssä tajuntaani ilmestyivät ensimmäiset henkistä kanttia koettelevat demonit. Ilmeisesti suurin osa 134:n pyöräilijöistä oli tuossa vaiheessa jo mennyt ohi ja 217:n jälkijoukko oli vielä Muroleessa, joten taivalsin yksinäni maalaismaiseman halki auringon polttavassa hehkussa. Pari-kolme edellä menevää pyöräilijää saavutin ylämäissä, tai itse asiassa pääsin noin 50 metrin tuntumaan, kunnes kuntoilijat katosivat alamäissä näkymättömiin. Terälahden 97 km:n huoltoa aloin tosissani kaivata noin 92:km:n kohdalla jolloin oikeakin luistin alkoi hölskyä jalassa kivuliaasti. Vihdoin Terälahti koitti ja asensin ekstrateipit jalkoihin runsaan tankkauksen ohessa.
Seuraava musta hetki tuli noin 105 km:n paikkeilla, jolloin jouduin näkemään runsaasti ylimääräistä vaivaa väistelemällä tiessä olevia kuusenkävyn mentäviä koloja, mistä lienevät tulleita. Kestävyysmatkoja tehneet tietävät, että extroverteinkin Positiivarit-kerhon jäsen saattaa jonain tiettynä hetkenä taipaleen loppupuolella olla vähemmän vastaanottavaisella tuulella. Tämän sai kokea muuan pyöräilijä, joka ilmoitti hahmoni kenties näkyvän huonosti takaa tuleville autoilijoille. Hampaiden välistä sihahtamani "JAA-JAA!", sai tämän vilpittömästi hyvää tarkoittavan polkijan katoavan melko nopeasti horisonttiin. Ensi kerralla muistan kuitenkin laittaa värikkäämpää heijastinmateriaalia ylle.
Loppuosan kovin haaste koettiin Eerolansuoran tuntumassa olevassa 3 km:n nousussa. Tämä sinänsä loiva nousu tuntuu kohoavan lohduttoman korkealle ja kauas kun sitä katselee noin 112 kilometriä luistelleena, lopen uupuneena kehäraakkina. Nousun päihittämisestä sain kuitenkin lisäintoa ja päätin ohittaa viimeisen, kauempana hiekkakentällä sijainneen Aitolahden huoltopisteen ilman tankkaustaukoa. Loppumatka Aitolahdesta Tampereelle meni oikeastaan soolona. Kengät alkoivat jo hiertää, mutta purin hammasta. Nokialaiseni akku loppui 126 km:n kohdalla Linnaimaalla ja Jankan-Irjalan loppusuoralla tapasin vielä 217 lenkin tehneen makuupyöräilijän, joka kertoi menneensä harhaan ja tehneensä harmillisesti extrat 20 km. Varsin kova suoritus siis häneltäkin.
Hakametsässä puristin vielä kaikki irti, tuuletin villisti ja sain innostuneen vastaanoton paikallaolijoilta. 5500 kulutetun kcalin jälkeen olo oli rento ja tunnelma korkealla onnistuneen lenkin johdosta.
Tähän loppuun vielä kokemukseni perusteella muutama pääteesi ja vihjeitä jos Klassikon luistelu joko Pirkassa tai muuten omalla ajalla kiinnostaa. Nämä siis vaatimattomasti Rautahumpan virallisia omia toteamuksia, varmasti löytyy muitakin näkemyksiä, ehkä jopa vaatimuksia.
- Ihoteippi ja rakkolaastarit korvaamattomia.
- Pikatien reunaviiva muutaman millin korkuinen, vältä osumista.
- Juomavyö tai sivutasku repussa voisi olla näppärä juoman kurottamiseen.
- Hansikasmainen sauvahihna + velcro ei miellyttänyt, perinteinen lenkkimalli ehkä helpottaisi edestakaista reklaamista, koska menin monessa kohtaa ilman sauvoja.
- Pyöräilijäkansa on varsin kohteliasta ja kannustavaa väkeä, vielä enemmän kannustusta saat, kun et spedeile leveästi edessä kun vauhdikkaampi menijä tulee ohitse.
- Käytä kevyen liikenteen väyliä aina kun voit, ainakin Onkiniemestä alkaen. Poikkeuksena Kämmenniemi.
- Hyvä sää ryyditti nyt menoa, navakka tuuli ja vihmova sade kumuloi vaikeudet.
- Tällä kokemuksella voisin mennä uudestaan, en kuitenkaan ihan vielä 217 km:n lenkkiä.