Maraton alle kahden tunnin!

Kesä on kulunut vähäisen bloggailun, mutta varsin runsaan rullaluistelun merkeissä. Heinäkuun helteet ovat olleet omiaan houkuttelemaan asfaltin äärelle. Kesän päätavoite, Pirkan 134 km:n Klassikko tuli runtattua rullaluistellen jo kesäkuun alussa, mutta yltiöpäisesti aloin toreilla kerkailemaan kahden tunnin alituksen olevan maratonmatkalla lähempänä kuin koskaan.

Tein heinäkuun ensimmäisellä viikolla maratonkokeilun ja onnistuinkin painelemaan ensimmäisen tunnin aikana 20 kilometriä. Paluumatkalla meno hiukan hiipui, mutta loppuaika 2h 13min oli silti lupauksia herättävä. Toisella viikolla tein muutamia pitempiä vetoja Tampereen ympäristössä. Muun muassa 101 kilometriä Tampereelta Akaan Toijalaan ja takaisin, sekä 85 km (Tampere - Pinsiö - Siuro - Tampere). Lisäksi yksittäinen 53 km samalle viikolle, josta osa Timpan juoksuseurana.

Pitkille lenkeille varustauduin sauvoilla ja ne olivatkin tarpeen varsinkin Pinsiön ja Sasin välisillä röpelöpätkillä. Aloin myös kiinnittää huomiota asfaltin laatuun ja taipaleiden mäkisyyteen maratontavoitteenkin kannalta. Esimerkiksi Viialan ja Toijalan välinen reitti on varsin näppärä luisteltava, vaikka isoja mäkiä siltäkin suunnalta löytyy.

Kesän pakollinen purjelautailumatka oli kuitenkin nyt ohjelmassa. Otin Yyteriin mukaan myös ykkösluistimeni, koska ajattelin ilta-aikana olevan aikaa rullailuun. Katsoin kartasta Mäntyluodon ja Porin kaupungin välistä lähes viivasuoraa 20 km:n reittiä, jonka vanhasta muistista arvioin myös kevyen liikenteen väylällä varustetun. Parituntisen surffailun jälkeen olivat vuorossa lepo ja tankkaus, sitten jalkoihin kunnon teippaukset ja luistimet. Etenin tunnustellen kohti Mäntyluotoa ja tarkkailin asfaltin kuntoa. 2,5 km ennen satamaa löin Endomondon päälle ja iskin vauhtia koneeseen.

Kaksi ensimmäistä kilometriä luistelin sivuvastaiseen, mutta kilometriajat pysyivät alle kolmessa minuutissa. Käännös Mäntyluodossa ja sain takatuulen avuksi. Matka eteni kuin siivillä hyvällä asfaltilla Satakunnan laakeita maisemia ihaillen. Voimia tuntui riittävän ja sauvomistekniikka toimi. Ensimmäisen tunnin jälkeen olin edennyt jo yli 23 kilometria ja kahden tunnin alitus alkoi vaikuttaa mahdolliselta. Tosin paluumatka olisi tehtävä lievään vastatuuleen. Kaiken huipuksi juomaa oli matkassa vain puoli litraa. 32 kilometrin jälkeen kahden tunnin alitukseen oli vielä aikaa 35 minuutia. Aloin tarkailemaan tekniikan koossa pysymistä ja sitä, etten väsyneenä alkaisi kompuroimaan turhia. Jaksoin puristaa alle kolmeminuuttisia kilometrejä aina 38 kilometriin asti. Tämän jälkeen otin jo rauhallisesti, koska kahden tunnin alitus näytti varmalta.

Yyteri soveltuu vesiurheilun lisäksi siis myös luisteluun. Ihan äkkiä ei tule mieleen yhtä tasaista, hyväkuntoista ja vähän liikennöityä kevyen liikenteen väylää, jossa voi luistella kaksikymmentä kilometria suuntaansa. Kaarina - Piikkiö ja Masku - Naantali ovat ihan kohtalaisia kilpailijoita. Tampereen seudulla mäet alkavat vaivaamaan jo tosissaan.

Kaikeksi huipuksi seudun paras spotti, Kangasalan Saarenmaantie on onnistuttu miltei tuhoamaan pyörätien pitkittäisurilla, jotka ovat ties minkä niittokoneen tai aurauskaluston siihen jättämiä.


Anyway, hyvä fiilis tuli tuosta toisen tavoitteeni täyttymisestä, vaikka maraton tuli vedettyä oman yksinäisen treenihetken kuluessa. Tämä kulunut päivä tulikin taas vietettyä rentouttavan surffailun ja rantaelämän parissa.  

Pirkan Pyöräily 2014: Klassikko 134 km rullaluistellen

Well, siellä sen nyt olla möllöttää, ylhäisessä yksinäisyydessään ja eristäytyneenä omassa luokassaan. Yhdeksäntuntinen rullaluistelusuorite saa Endomondon liikuntapäiväkirjassani kaikki muut kuntoilurupeamani vaikuttamaan pikku hilpaisuilta saunan rappusilta kaivolle ja takaisin. 134 km, 9h 15min, josta noin 1h 25h taukoja, seitsemällä tauottomalla kympillä keskinopeus 17,9 km/h ja nopein kymppi (31 min) Uudella Kuruntiellä 19 km/h:n averagella. Ei kovinta vauhtia, mutta olen tyytyväinen.

Mutta palatkaamme vielä viime vuoden puolelle, jolloin teräskuntoinen urheilukumppanini Juuso otti puheeksi Pirkan Pyöräilyn Klassikon, eli tuon Näsijärven kiertävän 134 kilometriä pitkän taipaleen. Koska olen jo aikoja sitten jättänyt poljinurheilun kanssaeläjien suoritettavaksi, ainoa vaihtoehtoni olisi kulkea reitti läpi rullaluistellen, joka optio Pirkan Kierroksen -sivuilta (www.pirkankierros.fi/) onneksi löytyi. Päätimme aloittaa retken valmistelut, vaikka tovin tuumailinkin kohtalaisen mittavalta kuulostavaa matkaa. Pirkan organisaatio kuitenkin kertoi, että aiempina vuosina jopa Klassikon isoveli, 217 km:n Pirkan Lenkki oli luisteltu läpi onnistuneesti.

Toistaiseksi pisin rullailulenkkini otti paikkansa 2000-luvun alussa Tampere Rulliksessa (http://www.spiral-salit.fi/kuvat/rullis_iso.jpg), jolloin punnersin täydet 100 km sauvoitta. Vaikkakin tuosta tapahtumasta tallentui hyvinkin myönteinen muisto, Pirkan Klassikon huikeammat korkeuserot, arveluttavampi asfalttilaatu ja pro-pyöräilijöiden pujottelukeppinä rimpuilu nostattivat edelleen kulmakarvojani. Samoin 34 lisäkilometriä pistivät miettimään. Asfaltin kutsu ja Rautahumpan arvoinen urheiluhaaste tuntuivat kesäkuun lähetessä vain voimistuvan, joten ilmoittautuminen oli tosiasia. Pirkan Kierroksen vastuuhenkilöt kannustivat Hervannan toimistossa kovasti orpoa luistelijaa, sillä Klassikkoon ei ollut tuona hetkenä lisäkseni ilmoittautunut kuin yksi ja pidempäänkin lenkkiin oli lähdössä vain kaksi rullailijaa.



Treenasin minkä ehdin ja tutustuin myös sauvaluistelun maailmaan, sillä luisteluun lähtiessäni porkat ovat poikkeuksetta jääneet kaappiin. 350 km rullailua huhti-toukokuuhun kuulostaa vaatimattomalta 134 km:n rinnalla, mutten antanut asian häiritä, sillä perustekniikka ja kunto tuntuivat kuitenkin riittäviltä. Viikkoa ennen lähtöä taival mutkistui, sillä pyörällä mukaan aikonut Juuso riutui flunssan kourissa ja joutui perumaan osallistumisensa. Nyt uuvuttava sooloveto tuntui todennäköiseltä, mutta jatkoin valmisteluja. Reisitaskushortsit, paperiteippiä, rakkolaastareita, Siripiriä, vararengas, kuusikoloavain, jarrupala, vaihtopaita & -sukat, aurinkorasvaa & -lasit ym. ym. Ja tietenkin Correcaminos-putkihuivi, jota ilman en enää lähde minnekään. Koska olen tunnettu edesvastuuton ihmispeto, olen luistellut aina ilman kypärää tai kypäräksi kutsuttua styroks-aromipesäpäähinettä. Vuosi takaperin hankin Viipurista varsin tyylikkään Harley Davidson -kypärän, joka muotoilultaan muistuttaa hieman ballistista sotilaspäähinettä. Muovisen härvelin keveys soveltuu rullailuun, mutta umpinaisen potan musta väri ja hengittämätön rakenne ahdistivat. Luistelupäivän aamuna iskin kulhon kaikesta huolimatta syvälle kuuppani ylle, sillä arvelin auringon turruttaman ajattelukyvyn, tai pikemmin sen puutteen olevan vain eduksi urheilijalle.

Aamulla Hakametsän jäähallin parkkialue edusti kestävyysurheiluhuumaa parhaimmillaan. Kovimmat kanuunat olivat jo lähteneet pitkälle matkalle ja aktiivikuntoilijat rassasivat vielä hiilikuituluomuksiaan täyttä päätä. Tapahtuman tunnelmasta elävöityneenä sain varsinaisen neronleimauksen ja enempiä harkitsematta poistin hiertämään taipuvaiset pohjalliset luistimistani. Jälkeenpäin ajateltuna operaatio olisi saattanut maksaa mannaita, mutta kaikeksi onneksi jalat vaikuttivat asettuvan luistimiin aikaisempaa paremmin. Matkaan lähdin kello 8.30 runsaiden kannustusten saattelemana. Ainoatakaan kanssaluistelijaa en havainnut. Alkumatkan menin pyöräilijöiden kanssa Paasikivi-Kekkosen viitoittamaa linjaa ajoradan oikeassa reunassa. Kelvollinen ratkaisu, varsinkin kun tietää millaista kiemuraa pyörätie Petsamon kohdalla tekee. Tottakai tien reunassa on irtokiviä ja kuoppia, samoin ohi ajavaa liikennettä on varottava.

Ensimmäistet 10 minuuttia jälkeeni lähteneestä pyöräilijäryhmästä menivät ohitseni Onkiniemen ylämäissä. Arvelen, että minun olisi kannattanut poistua ajoradalta pyörätielle, sillä Rantatien kohdalla ajorata alkoi olla röpelöinen. Pyörätielle menin kuitenkin vasta Lielahdessa ja sattumoisin kiersin Teivon risteykseen Vaasan-Paasikiventien kautta pyöräilijöiden mennessä Ylöjärventietä. Teivossa jouduin Aamulehden kuvaajan yllättämäksi, jolloin tajusin ettei matkan keskeyttäminen ollut enää optiona. Ylöjärven keskustan suojateistä vastanneet yhdyskunta- & katusuunnittelijat saivat noppakivisuojateillään viimeisetkin unihiekat varisemaan silmistäni ja saatoin hyvillä mielin jatkaa pyöräteitä kohti Ylisiä.

Satunnainen "Kämpa på dig" -puhelu sai Endomondoni hetkiseksi sekaisin, mutta kaikeksi onneksi Lumia resumoi itsensä peliin pienen pyristelyn jälkeen. Mukava yllätys koitti Antaverkantien risteyksessä, jossa sain kokea tuttujen kannustusta ja ehdin jopa vaihtaa sanasen. Sauvat otin käyttöön vasta Ylisten kupeessa, jolloin pyörätie loppui ja erinäiset nousuosuudet kunnolla alkoivat. Asfaltti oli sittenkin parempaa kuin autolla tekemältäni chekkireissultani muistin. Kun ensimmäinen 217 -lenkin keskinopeusryhmä pyyhkäisi ohitseni, en voinut kuin hämmästellä menijöiden vauhtia ja ryhmätyötä. Töyssyistä ja ohitettavista varoitettiin ja pyöräilijät polkivat aivan toistensa tuntumassa kuin Ilmavoimien Hawk -taitolentoryhmän muodostelmassa. Yleisestä linjasta poikkeava välinevalintani alkoi herättää huomiota ja sain kovasti kannustusta polkijoilta. "Hyvä meno!", "Tuossahan on jo menemisen makua!", "Kova jätkä!" ja "Jaksaa jaksaa!" tuli ainakin kuultua. Muutamat ohittajat vaihtoivat kanssani muutaman sanan ja totesivat pääsevänsä helpolla luistelijaan verrattuna, vaikka vauhtia olikin enemmän. Matkalla näkyi myös muutama potkupyöräilijä, joiden etenemisestä ilmoittava läps-läps -ääni kuului pitkälle.

Uuden Kuruntien megalaskuissa oli jo pakko laittaa jalkaa ja porkkaa jarrulle, sillä pelkäsin kaatuvani tärisevällä alustalla jo alkumetreillä. Tämä söi miestä, koska pyöräilijät saattoivat nautiskella 60 km/h:n laskuista, joille itsekin jouduin kuitenkin kapuamaan. Suuri yllätys pikatieluistelussa oli valkoisen reunaviivan korkeus, johon oikean luistimen renkaat tökkäsivät ikävästi varsinkin tiensuuntaisesti liu'utettaessa. Mutta aurinko alkoi nousta ja nautiskelin menosta ja leppeästä tuulenvireestä koko rahan edestä.

Toisella huoltopisteellä (Kuru, 58 km) otin vasemman luistimen jalastani ja kiersin kantapään ympärille kunnolla teippiä ja rakkolaastareita. Kantapää oli alkanut hölskymään kengässä noin 20 kilometriä aiemmin ja sain toistaiseksi pahimmat rakot torjuttua. Kunnon tauon jälkeen suuntasin kohti Muroleen kanavaa, jota ennen oli tarjolla kohtuullisia nousuja ja hieman röpöasfalttiakin. Muutamat autot ja moottoripyörät ajoivat pelottavan kovaa ja läheltä varsinkin pyöräilijäjoukkoja, itse sain porkkineni olla suhteellisen rauhassa. Aivoni alkoivat toimia säästöliekillä, arvatenkin verta alavartalon lihaksiin luovuttaneina. Testasin Muroleessa henkisiä kykyjäni yrittämällä ynnätä siihen mennessä nauttimani nesteen määrää. Inhimillinen laskukoneeni luovutti jo 1,6 litrassa joten päätin keskittyä vain siihen että saisin puoli litraa nestettä sisään jokaisella 10 kilometrillä. Kummalista miten mieli tylsistyy pitkän taipaleen aikana ja työskentelyn rytmi vie mennessään. Esimerkiksi juomapullon kurottaminen takataskusta tuntui vaativan erityistä efforttia ja jos jonkinmoista maanittelua, vaikka joka kerralla olemus virkistyi selkeästi tankkaamisen jälkeen.

Kekkosen taajamassa odotti mitä hienoin Pirkan Kierros -yllätys, sillä rullaluistelijoille oli perustettu oma huoltopiste kestopäällysteen tuntumaan. Olin ensimmäinen paikalle saapunut luistelija  ja kylän talkooporukka osoitti vieraanvaraisuuttaan. Tarjolla oli mustikkakeittoa, maustekurkkuleipää, kuntoilujuomaa, vettä ja mehua. Myös energiapatukoita ja kahvia tuli maisteltua. Huolellinen tankkaus osoittautui viisaaksi teoksi, sillä Kapeen kivilouhoksen tienoilla 80-90 km:ssä tajuntaani ilmestyivät ensimmäiset henkistä kanttia koettelevat demonit. Ilmeisesti suurin osa 134:n pyöräilijöistä oli tuossa vaiheessa jo mennyt ohi ja 217:n jälkijoukko oli vielä Muroleessa, joten taivalsin yksinäni maalaismaiseman halki auringon polttavassa hehkussa. Pari-kolme edellä menevää pyöräilijää saavutin ylämäissä, tai itse asiassa pääsin noin 50 metrin tuntumaan, kunnes kuntoilijat katosivat alamäissä näkymättömiin. Terälahden 97 km:n huoltoa aloin tosissani kaivata noin 92:km:n kohdalla jolloin oikeakin luistin alkoi hölskyä jalassa kivuliaasti. Vihdoin Terälahti koitti ja asensin ekstrateipit jalkoihin runsaan tankkauksen ohessa.

Seuraava musta hetki tuli noin 105 km:n paikkeilla, jolloin jouduin näkemään runsaasti ylimääräistä vaivaa väistelemällä tiessä olevia kuusenkävyn mentäviä koloja, mistä lienevät tulleita. Kestävyysmatkoja tehneet tietävät, että extroverteinkin Positiivarit-kerhon jäsen saattaa jonain tiettynä hetkenä taipaleen loppupuolella olla vähemmän vastaanottavaisella tuulella. Tämän sai kokea muuan pyöräilijä, joka ilmoitti hahmoni kenties näkyvän huonosti takaa tuleville autoilijoille. Hampaiden välistä sihahtamani "JAA-JAA!", sai tämän vilpittömästi hyvää tarkoittavan polkijan katoavan melko nopeasti horisonttiin. Ensi kerralla muistan kuitenkin laittaa värikkäämpää heijastinmateriaalia ylle.

Loppuosan kovin haaste koettiin Eerolansuoran tuntumassa olevassa 3 km:n nousussa. Tämä sinänsä loiva nousu tuntuu kohoavan lohduttoman korkealle ja kauas kun sitä katselee noin 112 kilometriä luistelleena, lopen uupuneena kehäraakkina. Nousun päihittämisestä sain kuitenkin lisäintoa ja päätin ohittaa viimeisen, kauempana hiekkakentällä sijainneen Aitolahden huoltopisteen ilman tankkaustaukoa. Loppumatka Aitolahdesta Tampereelle meni oikeastaan soolona. Kengät alkoivat jo hiertää, mutta purin hammasta. Nokialaiseni akku loppui 126 km:n kohdalla Linnaimaalla ja Jankan-Irjalan loppusuoralla tapasin vielä 217 lenkin tehneen makuupyöräilijän, joka kertoi menneensä harhaan ja tehneensä harmillisesti extrat 20 km. Varsin kova suoritus siis häneltäkin.

Hakametsässä puristin vielä kaikki irti, tuuletin villisti ja sain innostuneen vastaanoton paikallaolijoilta. 5500 kulutetun kcalin jälkeen olo oli rento ja tunnelma korkealla onnistuneen lenkin johdosta.

Tähän loppuun vielä kokemukseni perusteella muutama pääteesi ja vihjeitä jos Klassikon luistelu joko Pirkassa tai muuten omalla ajalla kiinnostaa. Nämä siis vaatimattomasti Rautahumpan virallisia omia toteamuksia, varmasti löytyy muitakin näkemyksiä, ehkä jopa vaatimuksia.

• Ihoteippi ja rakkolaastarit korvaamattomia.
• Pikatien reunaviiva muutaman millin korkuinen, vältä osumista.
• Juomavyö tai sivutasku repussa voisi olla näppärä juoman kurottamiseen.
• Hansikasmainen sauvahihna + velcro ei miellyttänyt, perinteinen lenkkimalli ehkä helpottaisi edestakaista reklaamista, koska menin monessa kohtaa ilman sauvoja.
• Pyöräilijäkansa on varsin kohteliasta ja kannustavaa väkeä, vielä enemmän kannustusta saat, kun et spedeile leveästi edessä kun vauhdikkaampi menijä tulee ohitse.
• Käytä kevyen liikenteen väyliä aina kun voit, ainakin Onkiniemestä alkaen. Poikkeuksena Kämmenniemi.
• Hyvä sää ryyditti nyt menoa, navakka tuuli ja vihmova sade kumuloi vaikeudet.
• Tällä kokemuksella voisin mennä uudestaan, en kuitenkaan ihan vielä 217 km:n lenkkiä.

134 syytä aloittaa treeni. Nyt.

Tasan kuukausi viimeisestä Rautahumppa-entrystä. Hyi minua. Nyt peli muuttuu taas kertalaakista säännöllisemmäksi, sen lupaan. 

Yltiöpäissäni sain kelpo ajatuksen ilmoittautua Pirkan Pyöräilyn Klassikkoon, eli 134 km:n matkalle. Urakan tulisin suorittamaan rullaluistimilla sauvojen avustuksella. Sääilmiöiden epävakauden hyvin ymmärtävä tapahtumaorganisaatio ehdotti retken maksua vasta kun session poutaennuste olisi selviö. En ihan tarkkaan muista, miksi Pirkan klassikko alkoi kiinnostamaan, kenties tuo yhtenäinen kierros Näsijärven ympäri houkutteli osallistumiskynnyksen ylitykseen. Kymmenisen vuotta sitten osallistuin ensimmäiseen Tampere Rullikseen, jossa matkana oli 100 km ja pääasiassa retki tehtiin pyöräteillä Tampereen ympäristössä. Nyt vuorossa on oikeita autoteitä ja varmaankin shokeeraavan tärisyttävää ja amalgaamit suusta varisuttavaa ajoratapäälystettä.

Tapahtumaan on aikaa enää kaksi viikkoa, joten 4-5 kunnollista harjoitusta on vielä tehtävissä. Kilometrejä on kerättynä keväältä vain noin 450, joista noin 250 km jäällä. Tunne on silti suhteellisen luottavainen.  Viimeisen neljä treeniä olen tehnyt välillä sauvoilla ja toisinaan ilman, pisin veto on ollut 47 km ja lyhin noin 23 km. Tulin ostaneeksi hiukan turhan lyhyet porkat, jotka ulottuvat vaivoin olkapäiden tuntumaan. Arvioisin, että suupieleen yltävät toimisivat paremmin omalla kohdallani. Suurempi ongelma on kuitenkin sauvojen pito - kumipuoli lipsuu paikoitellen hyvinkin ärsyttävästi ja esiin käännettävä naskali tarttuu välillä liian hanakasti jopa öljysoran onkaloihin. Saa nähdä, miten sauvat vaikuttavat pitkällä matkalla marssivauhtiin, ainakin toistaiseksi tuntuu siltä että 20 km:n seteissä pystyn etenemään selkeästi vauhdikkaammin peruspotkuilla ilman porkkia.

Back to Asphalt

Only eight weeks has passed since my restless sliding on the ice of the Lake Näsijärvi. As always, the ice melted too fast and skating had to pause for some time. Now the weather is exeptionally warm comparing this time of the year and it was time to wear rollerblades again. As I wrote earlier, I bought pair of K2 semi-racers last August and these skates are still a little bit unfamiliar with me. When I entered to asphalt for the first time in many months I instantly felt very unsecure. The breaking pad was almost gone and the wheels (100 mm) were taller I recalled. During the first miles, I tried to keep my knees a little bit angled to prevent any surprises caused by tarmac.

After six or seven k's I felt better and I was able to go little faster. For a moment I was traveling alongside with random gentleman who was wearing race skates with no breaking pad attached. I just could not understand how they slow down on the intersections. This athlete told that the slowing down manoeuvre is made by slalom curves. Then he sped up with fashinating double push technique.

My training season has started OK, but there is still much to do. I'm about to enroll myself on 134 k's journey, so I need to have a lot of exercises.

Palo Alto, flunssa ja paluu salille

Maaliskuun toiseksi viimeinen viikko toi tullessaan varsin eksoottisen matkakohteen, kun työkuvioiden kautta pääsin vierailemaan Yhdysvalloissa, Kalifornian Piilaaksossa. Suomalaisesta näkövinkkelistä tuo San Franciscon lähialue on oikeastaan yhtä kaupunkia, vaikkakin alueellisia eroja  on kortteleiden välillä suuresti. Yht'äkkiä Lexukset ja Teslat vaihtuvat Hiaceen ja rakennuskanta muutuu vaatimattomaksi, kunnes se silmänräpäyksessä taas muuttuu entistäkin huikeammaksi. 

Työkuviot antoivat niukasti mahdollisuuksia urheilufasiliteettien testaamiseen, mutta pari puolentoistatunnin hölkkävauhtista lenkkiä Stanfordin yliopistoalueella antoi kyllä helposti viitteitä siitä, minkälaisia kissanpäiviä yleisurheilussa, uinnissa, soikiopallossa tai tenniksessä lahjakas opiskelijanuori voisi kampuksella viettää. Amerikkalaisen yliopistojalkapallon mahtiseura Cardinals tarjoaa peleilleen puitteet Helsingin olympiastadionia isommalla areenalla ja ilmasto on jo maaliskuussa suomalaista suvea vastaava. Todistin lenkin aikana ihkaoikeaa haavipallotaistoakin, mikä näky vainoaa varmasti unissa vielä pitkään. Viikon urheilullinen kohokohta oli kuitenkin San Jose - Anaheim kiekko-ottelu. Hiukan tasapaksu rutistus ei pelinä yltänyt aivan 2009 näkemäni Vancouver - Detroit -pelin tasolle, mutta suomalaislegendojen (Selänne, Koivu ja San Josen Antti Niemi) näkeminen kruunasi illan.

Under Armour -urheiluvaatemerkki näkyy tuntuvasti ainakin Bay Arean ostoskeskuksissa. Hintataso on vaatepuolella selvästi Suomea edullisempi, joten itsekin tuli haalittua mukaan paljon UA-tarpeistoa, kuten kuvassa olevat sisäurheilutossut.

Kotiinpaluu oli arvatenkin täynnä koettelemuksia. Päälimmäisenä eeppisiin mittasuhteisiin yltänyt aikaerodarra, jonka heikentämänä sairastin myös kunnollisen flunssan. Vähittäinen paluu salirytmiin on nyttemmin onnistunut. Viikon kahtena salipäivänä haukset ja olkapäät ovat jälleen saaneet kyytiä. Right on!

Rautahumppa testaa: Suomen urheiluopisto, Vierumäki

Rautahumppa on kahden olemassaolovuotensa aikana vellonut lähinnä itsepetoksen ja liioteltujen kuvitelmien syövereissä, mitä henkilökohtaiseen urheilusuoriutumiseen tulee. Milloin olemme loihtineet ikäkompensaatiota tuloksiamme taustoittamaan, toisinaan taas suoritusvälineet, -ajankohdat ja -paikat ovat heikentäneet saavutuksiamme merkittävästi.

Mennäviikonloppuna päätimme mitata miestä oikein asiantuntijaperustaisesti ja suunnata kohti Lahden kupeessa sijaisevaa Vierumäkeä. Tilasimme majoituksen kahdeksi vuorokaudeksi ja peruskuntokartoituksen. Kaupanpäälle vastaanotimme fasiliteetteihin soveltuvat Sporttipassit ja liikuntaliput. Oletettavasti matelevan lipevä (lue. rautahumppamainen) käytöksemme varaustilanteessa oikeutti meidät huokeaan tarjoushintaan, joka oli alle kaksisataa/humppaaja sisältäen koko lystin (lounas- ja päivällisruokailuja lukuunottamatta).

Vierumäki on perinteikäs Lauri "Late" Pihkalan yleviin urheiluihanteisiin nojaava  urheilumekka, josta löytyy funkkisrakennuksiin kätkettyjä liikuntatiloja, jäähallikokonaisuus, tennis- ja (yleis)urheiluhalleja ja vaikka mitä. Uudenkarheimmat rakennukset liittyivät Scandic-hotelliin ja mahdollisesti keskivertoa korkeamman tulotason omaaville golffareille suunniteltuihin Chalets-huoneistoihin. Mestoilla pyöri mm. naistenpäiväporukoita, kanadalaisia junnuporukoita ja yritysten jakkupukuosaston virkistyspäiväläisiä. Viikonloppua kohden myös lapsiperheitä suuntasi kylpylärientoihin.

Peten keskittyessä mikro- & makroilmasto-opintoihinsa, suuntasin alueelle kuntoiluveljeni Kostin kera. Tampereelta matkaa kertyi noin 160 km. Majoituksesta emme tienneet etukäteen juuri mitään, joten viihtyisän ja siistin huoneen tuoma yllätys oli mieluisa. Nurkassa kökötti pieni keittiönurkkaus mikro-jääkaappiyhdistelmineen. Alueen automaattipuomeilla rajatut pysäköintislotit hiukan ihmetyttivät, varsinkin kun puomit saattoi pienen kiertotien avulla helposti kiertää.

Saapumispäivän ensimmäinen koitoksemme oli Greeni-hallissa suoritettu kuntosali-circuit, jonka varasimme netissä edeltä käsin. Saavuimme paikalle perinteisen akateemisen vartin myöhässä, jolloin piste-esittely oli onneksi vasta menossa. Varsinkin reisiä liikauttaneet kyykky- ja steppiliikkeet saivat sykkeen ylös. Sen sijaan reiden loitontaja-&lähentäjämasiinat päätimme yhdessätuumin jättää vastedes muille treenaajille. Hiukan circuitin vetäjä päivitteli rajuhkoa iltatreeniämme, kun kerroimme treenihetken päätyttyä huomenna edessäolevasta kuntotestistä.

Yö sujui mukavasti, tosin heti aamulla edessä oleva testi kuumottavine yksityiskohtineen hiukan jännitti. Aamiainen oli hoidettava seitsemältä, sillä testi oli vuorossa jo aamukahdeksalta, mikä on illanvirkulle mahtihaaste. Vierumäellä oli varsin hieno testikeskus, samoin testaajaksi oli valikoitunut varsin ammattitaitoinen ja positiivisesti kannustava nuorimies. Lomaketäytön (mm. paino, pituus, liikuntatottumukset & krempat) jälkeen Rautahumpan testiryhmältä katsottiin hartia-, kylki- ja lonkkaosaston liikkuvuus. Sain ihan mukavat arviot, tosin hartiajoustossa olisi ollut vähän parantamista. Seuraavana vuorossa oli pelottava rasvaprosentin mittaus, jonka tuomio oli 15,4, jonka tulkitsen ihan ookooksi. Asiantuntijamme painotti, ettei suurehko painoindeksini haittaa tahtia rasvakudoksen ollessa vähäinen. Olen siis ehta jääkiekkoilija, jonka bmi voisi olla jopa luokkaa 27-28.

Tämän jälkeen meidät vietiin testihuoneeseen, jossa oli kuntopyöriä somassa puolikaarimuodostelmassa. Kyseessä oli 12 minuutin ergometritesti, jossa sykettä tarkkailemalla lisätään vastusta 4 minuutin seteissä. Maksimisykkeeksini arvioitiin 195 ja samoin peruskuntobiitiksi tuli korkeahko 140. Testin loppu oli kuumottava, muttei mitenkään sietämätön. Nopea poljinfrekvenssi (80/min) helpotti urakkaa huomattavasti. Testin lopuksi katsottiin jalkojen, käsien ja vatsan lihaskunto. Etunojat ja istumaannousut sujuivat kiitettävästi, mutta syväkyykystä ylösnouseminen  meni hitaammin ( ja vihloi polvea myöhemmin), joten kiitettävä taso jäi haaveeksi. Jos olisin tiennyt viitearvot, olisin kyllä saattanut puristaa pari liikettä lisää.

Testistä jäi varsin mukava fiilis, testaaja oli täysammattilainen ja kertoi koko ajan mitä tapahtuu, jättäen kuitenkin varsinaisen saarnaamisen ja aikuisen miehen kulutustottumusten repostelun rajaseudun lapsille. 

Testipäivänä ehdin vielä jäähallin yleisöluisteluun, jossa seikkailin itsekseni noin 40 min.  Iltapäivällä osallistuimme TRX-sessioon, jossa kuntoilu perustuu kehon omaan painoon. Olennaisena osana TRX:ää on auton vetoliinoista ja pehmustetuista käsihantaakeista räätälöity hihnaviritys, jonka oheen on keksitty monenlaista harjoitetta. TRX vei miehistä loputkin mehut ja päivän lopuksi olimme kypsiä uimalaitosreissulle.

Rautahumppa suosittaa Vierumäkeä lämpimästi. Erityismaininta Vanha Sali -ravintolan maittavista tarjoiluista.

Peninkulma peilijäätä

Voikohan lihasvoimalla liikkuminen paikkojen A ja B välillä milloinkaan muodostua vaivattomammaksi ja vauhdikkaammaksi kuin Pirkanmaalla helmikuun viimeisellä viikolla armon vuonna 2014? Näsijärvelle eksyneet veteraaniaborginaalitkin vakuuttivat mies- ja naismuistin yltävän lähinnä kohvajääaikakausiin, joita Näsinneulan juurella oli aiemmin todistettu ja ylös kirjoitettu runsaasti. Kummalliset sääilmiöt olivat nyt kuitenkin sulattaneet kaiken lumen ja osittain jääpinnankin, jonka jälkeen yöpakkaset olivat tehneet koko ulapasta tasaisen ja kiiltelevän jääpedin.


Ensipotkut suoritin epäuskon vallassa - onko railoja, kohvaa, röpöä, sulaa tai heikkoa jäätä? Lopulta aloin uskoa että loistokunnossa olevaa luisteltavaa riittäisi lähes silmänkantamattomiin. Lounaasta puhaltava 3-4 sekuntimetrin tuuli tosin muistutti, ettei kaikkia voimia kannattaisi ainakaan sauvoittaluistelijan tuhlata myötätuuliosuuksilla. Hieman harmittaa, etten ottanut asiakseni tehdä kunnon vaellusta esim. Tampereelta Kuruun, nyt kun jää oli paraimmillaan. Viikon useat salitreenit olivat vieneet terän myös luistelusta, mutta jaksoin kuitenkin yli 70 kilometriä neljän luistelukerran aikana. Pisteenä i:in päällä kokeilin hiukan vauhtimenoakin ja nyt ennätys kilometrillä on 1:52. Tuota myötätuuliennätystä tuskin saan radalla ihan äkkiä rikottua.

Kevät alkaa jo ottaa väkevämpää otetta, joten saa nähdä vieläkö luistelukelit jatkuvat.