Vuoden 2014 päätös Rautahumpan tapaan

Tuskin olin ehtinyt toipua Varalan tasotestistä, kun polkuni pitkästä aikaa risteytyi Rautahumppakumppanini Pete-Petterin kanssa. Armoitettu salien ja parkettien prinssi oli jo tovin viettänyt laatuaikaa pääkaupunkiseudulla, jonka moninaiset liikuntamahdollisuukset olivat miestä usealla tavalla houkuttaneet. Jonkinlainen taikuus oli Peteä myös siunannut, sillä vihdoin oli tämä yltiöpäisillä paunamäärille treenaava orhi löytänyt katu-uskottavan personal trainerin maltillisia painoja ja soveliaita liikeratoja viereensä inspiroimaan. Lähdin mukaan paikalliselle Evo Fitness -salille, jonka kertakäyntiin oikeuttava sisäänpääsykoodi paljastui 15 euron arvoisella tekstiviestillä. Sali oli kuitenkin oikein viihtyisä, joten muhkea euromäärä ei tuona hetkenä murehdittanut. Otin taas muutamia juoksuvetoja ja sivusilmällä tarkkailin Peten uusia, eksoottisia liikkeitä, joista ohessa kuvatodiste.

Vuoden 2013 lopulla sain Endomondon mukaan hieman toistasataa jääluistelukilometriä. Tähän vaikutti kauden aloitus jo marraskuun lopulla. Tänä vuonna kauteni alkoi kuitenkin vasta 18. joulukuuta Turun Kupittaalla, jonne paikallinen virkakoneisto tai kenties massiivinen kansanliike on onnistunut loihtimaan tekojääradan jo vuosia sitten. Toista on Tampereella, jossa vasta nyt ollaan hellittämässä verotulolompuukin nyörejä Pyynikin tekojään rakentamiseksi. Joka siis tapahtuu ehkä jo ensikaudella. Onneksi kuitenkin edes silloin. Muutaman kupittaavedon jatkoksi suoritin luisteluhetken myös Tampereen Sorsapuiston kentällä, jossa tarjolla vasta seitinohut jääpohja.

 

Vuoden viimeisellä viikolla onnistuin puijaamaan tuon sankariurheilijan perikuvan, itsensä Lisäpaino-Timpan vast'ikään avatulle Kangasalan Saarikylien radalle. Rata oli hieman edellisvuotta lyhyempi, noin 2,4 km, mutta hiljalleen kiihtyvästä lumisateesta huolimatta erittäin hyvässä kunnossa. Rata oli aurattu edellisvuosien tapaan leveäksi (5-6 metriseksi), eikä ohuen lumikerroksen kätköissä onneksi tuntunut olevan lainkaan railoja tai ilmataskuja. Timpa arveli vuosien mittaisen luistelutaon heikentäneen merkittävästi jääetenemistaitojaan, mutta nopeastipa jäntevä triatlonistivartalo otti lajin hienoudet hallintaansa ja aloimme nakuttaa 2;44 - 2:58 -akselin kilometriaikoja. 

Erityisen ihmeissäni olin Timpan hienostuneesta mutkatekniikasta, jossa vauhti ei sirklauksen puutteesta huolimatta lainkaan heikentynyt, kuten minulla sirklaajalla noin 17 km/h:n tuntumaan (ks. kuva alla). Jouduinkin jokaisen kurvin jälkeen tekemään kovan päivätyön saadakseni Timpan karkumatkan kiinni. Kiinnitin myös huomiota pitkään liukuun, jonka kantapäästä aukeava side mahdollistaa. Ehkä Saarikylien retkiluistinvuokraamo kutsuu lähiviikkoina minuakin. 

Juoksutesti ja laktaatit

Rautahumpan julkaisutoiminta on viime viikot ollut edesvastuuttoman niukkaa. Vuoden loppuosa saa kuitenkin erityistä lisäväriä käsilläolevan mahtiraportin muodossa. Työyhteisön päättäjät ja kylänvanhimmat olivat näet kaukaaviisaina varanneet halukkaille mahdollisuuden testata kuntoaan varalalaisella tasometodilla. Testipyhättönä sai toimia Tampereen messu- ja urheilukeskus, eli tuttavallisemmin Pirkkahalli. Paikalle saapui kymmenkunta työpaikkamme uhkarohkeinta menijää ja Varalan urheiluopiston asiantuntijat jo meitä hallissa odottivatkin.

Testi-idea oli siis seuraavanlainen: Osallistujat saavat numeroidun sykevyö & -mittariyhdistelmän, joka nauhoittaa sykevaihtelut koko testiajalta. Itse huolehdittava sykelukeman tarkkailusta ja väliaikapainikkeen parahultaisesta käytöstä. Ennen matkaanlähtemistä kaikilta otettiin sormenpäästä tippa verta, jotta mittaajat saivat referenassiarvon testattavan laktaatti-, eli maitohappotasosta levossa. Tämän jälkeen pohdittiin tovi mahdollista tiedossa olevaa tai arvioitua maksimisykettä, jonka perusteella annettiin ensimmäisen testivaiheen tavoitesyke. Omaksi maksimikseni muistelin Vierumäellä todetun 195 l/min. Täten sain ohjeen pitää sykkeen 130 lyönnin minuuttitasolla seuraavan 3 Pirkkahallin ratakierroksen, eli 900 metrin ajan. Koin tämän haastavaksi, sillä kävellessä jo 120 l/min on vaikea saavuttaa.Muutaman juoksuaskeleen jälkeen syke taas helpohkosti pompsahtaa 140 iskun tasolle.

Kolme kierrosta tuntui ajanhukalta, mutta lopulta pääsin laktaattinäytteenantoon ja painoin kellon väliajalle. Seuraavan vedon tavoitetaso oli 140 l/min. Tulkintani tästä oli kuitenkin alle 150 lyöntiä minuutissa. 900 metrin ja verinäytteen jälkeen jatkoin alle 160 lyönnin tavoitteessa, nyt jo kevyesti hölkäten. Kaksi seuraavaakin vetoa sain mennä maltillista vauhtia, mutta 188 lyönnin tavoitteessa päätin jo hölkätä reippaasti. Menon lisämausteena kahdeksan verinäytteen runtelema oikean käden keskisormi tuntui neulatyynyltä.Kuudes 900 metrin juoksuveto sujui 184 l/min keskisykkeellä aikaan 4:35. Arvelin voimia riittävän vielä maksimivetoon, kun vielä oltiin kymmenen pinnan päässä huippulukemista.

Runttasin viimeiselle 900 metriselle viimeiset voimanrippeet Cooper-mies Jannen kannustaessa raivokkaasti ja sain sykkeen vielä nousemaan 198 lyöntiin. Siinä se sitten pysytteli viimeiset 700 metriä. 900 metrinen sujui aikaan 3:25. Maalissa jaksoin vaivoin pysytellä seisaallani viimeisen laktaattitestin aikana. Testitulokset olivat mairittelevat (ks. kuva). Olen ylpeä, että jaksoin maksimisykkeellä hyvän matkaa. Toisaalta 147-177 lyönnin peruskuntotaso on kovin korkea ennenkuin laktaatit anaerobisen metaboliani käynnistyessä kohoavat.Tarkoittaako tämä siis sitä, ettei kuntoni kasva löysien (130 l/min) krossarivetojen myötä lainkaan?

Lenkki kantakaupungin sykkeessä

Lukuisat harharetkeni ovat toistuvasti johtaneet pääkaupungin sykkeeseen. Paikoitellen olen myös päässyt tekemään juoksulenkkejä Helsingin ydinkeskustan tuntumassa. Reitti Kuusisaaren ja Lauttasaaren kautta Hietaniemeen, kierrokset Töölönlahden ympäri sekä pyrähdys Kallion varjoisilla kujilla ovat ainakin tulleet aiemmin rimpuiltua. Marraskuun lopulla päivä oli jo hämärtynyt illaksi, kun HSL-päiväkortin turvin suuntasin kohti Suomenlinnan tarunhohtoisia sotavallituksia. Tein kuitenkin paikan päällä suunnitelmamuutoksen, johon olennaisesti vaikutti alueen ilkeästi vihmova merituuli. Takaisin Kauppatorille palanneena tein uuden suunnitelman. Nyt suuntaisin kantakaupungin rantoja pitkin kohti Meilahtea, kenties jopa Seurasaareen.

En ollut aikoihin juossut kunnollista tunnin tai puolentoista lenkkiä, lähinnä vain noita suhteellisen kovavauhtisia Cooper-treenejä. Arvelin kuitenkin treenivetojen jotekin vaikuttavan pitemmällekin matkalle. Suuntasin kohti etelää Palacen ja Olympiaterminaalin editse. Ylämäestä huolimatta saatoin pitää melko rajua vauhtia ja huomasin askeltavani päkiäpainotteisesti. Merikadulla kolmen kilometrin kohdalla pohdin, kauanko jaksaisin moista karkua. Lisäksi alueen kohtuullisen korskea rakennuskanta suorastaan pakotti hidastamaan ns. zoom-nopeudelle, ainakin hetkittäin. Munkkisaaren uudehkon asuntokannan kohdalta suuntasin pohjoiseen, jossa Eiran vierestä kulkenut raitiotie-/tavarajunaura on päätynyt kevyenliikenteen uusiokäyttöön. Samalla tarjoutui mahdollisuus edetä hiekkatietä pitkin, mikä on keskusta-alueella melkoista luksusta. Viides ja kuudes kilometri edellytti muutamaa suuntatarkistusta, jolloin vauhtini tipahti aina 7 min/km:n suuremmalle puolelle. Mechelininkadun pitkällä suoralla kuitenkin piristyin ja asetin lenkkini kovimman kilometriajan viiteen ja puoleen minuuttiin.

Suuntasin kohti rantaa ja ajauduin pääministerin virka-asunnon ja Meilahden sairaalarakennusten välistä Mäntyniementielle. Alueella oli jo jonkin verran mäkimaastoakin. Seurasaaren lähestyessä kurvasin vielä Mäntyniemen editse valtion päämiehen juoksumaastoja arvioimassa. Esitin kannustavia huomioita parille mäkivetojen parissa ahkeroineelle kanssaliikkujalle. Lopulta saavuin Seurasaareen, jossa tein vain lyhyen piipahduksen. Sillan läheltä nousin linja-autoon, jonka kyydissä pääsin Hesperianpuistoon. Juoksin vielä puiston halki, joten kaikkiaan 11,5 kilometriä tuli nautiskeltua Helsingin reiteistä. Isossa kaupungissa juoksurytmi kärsii liikennevalojen vuoksi, mutta ainakaan kuvan reitti ei valopysähdyksiä liiaksi aiheuttanut.

Pikatreeni

Mikä neuvoksi, kun vakisali on avoinna enää muutamia kymmeniä minuutteja, mutta ruumiinkulttuurin pariin olisi mieliteko? Kaksituntinen treeni on innovoitava reiluun kolmannekseen, mutta mien?

Tänään kulutin salilla täsmälleen 49 minuuttia, joka eteni seuraavasti:

- kävely pukuhuoneesta juoksumatolle, 1 min.
- 2 km:n mattojuoksu, 12 km/h, 10 min.
- palautushetken hämmennys ja epäusko, varastojen metsästäjät -sarjan vilkuilua, 3 min.
- siirtyminen leuanvetostongalle ja salihanskojen käteenveto, hehe, 2 min.
- lisäpainottomat kapean otteen leuat, 10 + 15 + 15 toistoa, 6 min.
- siirtymätaival vatsaliikepatjalle, 1 min.
- 55 kpl vatsarunttauksia 20 + 20 + 15 sarjoissa, 4 min.
- siirtyminen crosstrainerille ja pitkä huikka treenikolaa, 1 min.
- krossaritreeniä 9 levelin vastuksella, 20 min.
- paluumatka hurt locker roomiin, 1 min.

Itse asiassa aikomukseni oli suorittaa salitreeni jo aamutuimaan, mutta keho oli asiasta herätyskellon kanssa varsin eri linjoilla. Kyllä pikainen treeni on tyhjää parempi, mutta silloin kannattaa valita itselle tuttuja liikkeitä. Tällöin hätäillen suoritetut liikeradat muodostavat pienemmän vammautumisriskin (ks. Rautahumppa 2012).

Huomenna R-humpan Cooper-valmennettava, Janne kojeistaa päivän 12 minuutin juoksukuntonsa. Saa nähdä, miten kymmenkunta treenikertaamme vaikuttavat. Rautahumppa pitää peukkua!

Lisäpainoja painolisän päälle

Arvelisin olevani paremmassa kunnossa miesmuistiin. Eilinen juoksutreeni sujui Cooper-kandidaatin följyssä ilman extraefforttia, vaikka tänä aamuna olo olikin perusraihnainen ja reuhtomiset jäytivät ruhossa. Cooper-treenissä teimme kolme 700 metrin vetoa, jonka kruunasimme tonnin rupeamalla. Onnistuimme säilyttämään tauot maltillisessa 3 minuutissa, jolloin lepomoodi ja sykkeen lasku ei ehtinyt päälle. Kaikki vedot sujuivat 2700m/12min tavoitevauhdilla.

Jostain syystä paino on jämähtänyt 79 kiloon. Se ei ole paljon, mutta yhdessä säännöllisen, proteiinia suosivan ruokailun, runsaan tai erittäin runsaan liikunnan ja grilli- ynnä vehnämättöjä dissaavan makutottumusten  kanssa olen ajautunut tasaisen painonlaskun illuusioskeemaan. Entäpä jos polvi pettäisi, flunssa iskisi tai mikä pahempaa, saisin kutsun herkuttelukarnevaaleihin, notkuvien Pandan Juhlapöydän konvehtitiskien  tuntumaan. Kahdeksankymppiä paukkusi, se olisi satavarma issue.

Tänään koetin vetää leukoja commando-otteella 15 lisäkilot riimuvitjoihin kytkettynä. 8 toistoa kolmeen otteeseen oli ookoo tulos 15 veryttelyleuan jälkeen.

Juoksu sähköistää salitreenin

Kuluneen kolmen viikon aikana on tullut harrastettua juoksua noin yhdentoista erillisen ravaamisrupeaman verran. Kuten mainittua, tuo budo- & kamppailulajien armoitettu ja armoton sensei, Janne, lähestyi Rautahumppaa 12 minuutin juoksutesti mielessään. Samalla saimme hyvän tekosyyn kokeilla oman juoksukuntomme rajoja rautahumppalaisittain. Treeni-ideana on siis juosta 400-1000 metrin vetoja 3-5 toiston verran per treenikerta. Treenivauhtina on tulevan Cooperin tavoitevauhti tai pari desimaaliyksikköä siihen päälle.

Kuten oheisesta kuvasta voidaan todeta, miehestä on todellakin otettu mittaa noissa 1 km:n vedoissa. Tänään teimme vetoja Tampereen Pyynikillä ja jouduimme tahtomattamme juoksemaan myös mäkivetoja, jotka verottivat voimia radikaalilla tavalla. Kolme 660 metrin vetoa mäkimaastossa oli tänään tarpeeksi. Tavoitevauhti pysyi kuitenkin haarukassa.




Juoksutreenin jälkeen olen lähes aina hilpassut tekemään salitreeniä krossaripoljentoineen kaikkineen. Joskus taas olen tehnyt juoksutreeniä salitreenin alkuun juoksumatolla, joten hiki on ollut mukavasti pinnalla jo leuanvetorekissä. Kaikki tietenkin väittävät, että juoksu tulisi säästää muualle tai vähintäänkin salitreenin jälkeen, mutta itse olen ollut kovin mielissäni siitä, miten juoksulla ryyditettu treeni tuntuu heti alusta alkaen kunnon tekemiseltä. Totta kai tietyt liikkeet kärsivät pienestä energiapulasta, mutta torstaina leukoja meni taas 4 x 10 toistoa (joista kolmekymmentä 10 kg:n punnuksilla) ja tänään tuo perinteinen 3 x 15 toistoa suhteellisen kevyesti.

Rullaluistelukausi 2014 taitaa olla mennyttä kalua. Anyway, loppusaldona 1631 km, eli reilut 350 kilometriä viimevuotista enemmän. Lisäksi tuli luisteltua kumpikin tavoite. Pirkan Pyöräilyn 134 kilometrinen meni kesäkuun 8. päivä ja 42 km 195 metriä alle kahteen tuntiin heinäkuun 24. päivä. Hienot urheilumuistot jäi kummastakin suorituksesta. Toivottavasti jääluistelukausi olisi suosiollinen.

Tavoitteet 12 minuuttiin

Syyskuun yltäkylläisessä aamuauringossa kylpevä Ratinan monuumentaalinen yleisurheiluareena sai kunnian todistaa kaamoksen ensimmäisiä Rautahumpan juoksurataharjoitteita. Niihin tarjoutui parahultainen mahdollisuus sillä muuan Janne, maineikas kamppailu-urheiluexpertti ja kykenevä jääkiekkomaalivahti lähestyi Rautahumppaa Cooper-testimenestystä tavoittelevan juoksutreenikonsultaation merkeissä. Arvatenkin RH:n ammoisilla testimenestyksillä suoritettu torveen toitottelu oli tavoittanut otollisen kuulijakunnan ja pahaa-aavistamatonta kasvualustaa.

Jannen 12 minuuttinen ahdinko ja sielun curimus ottaisi paikkansa jo kuukauden perästä, joten aikaa velttoiluun tai mentaaliseen saamattomuuteen ei olisi. Rautahumpan aboriginaaleille Cooper ei kuitenkaan olisi ajankohtainen, ellei sitten foxgeneralissimus Pete olisi sellaista muilta salatusti aikeissa toteuttaa. Internetin lukuisat palvelinsalit suoltavat reittiaparaattiensa avulla mitä moninaisimpia treeniohjeita, joissa vilisevät niin peruskuntolenkit, kovat viikot, anaerobiset tasot kuin vauhtileikittelytkin. Valmennettavan 'onneksi' Rautahumpan veteraanit ovat menettäneet mojovan viipaleen kognitiivisista perusominaisuuksistaan, kuten lyhyt- ja pitkäkestoisen muistinsa kapasiteetista, eivätkä toisaalta muutenkaan luota niinkään näpertelyyn kuin suoraan toimintaan.



Treeniohjelmaksi päätettiinkin yksissä tuumin valita heti ensimmäinen Stetson-Harrison triangulaatio, 4 x 800m soljuvalla 15.1 km/h keskinopeudella ja 3-4 minuutin välipalautuksilla. Treenihän osoitti tenhonsa jo AD 2008, jolloin muuan rautahumppaaja ylitti moisen ohjelman voimaannuttamana tuon maagisen 3000 metriä ja pisteeksi ä:n päälle toimitti vielä oman ennätyksensä Pirkan Hölkässä.

Tällä kurin jouduimme pidättäytymään 800 metrin vedoista ja tyydyimme yhteen ratakierrokseen jonka toistimme viidesti. Tavoitevauhdissa kuitenkin pysyttiin ja luottavainen tulevaisuudenusko säilyi kelpo kumppanuksilla.

Syysluistelut

Takakesä pitää pintansa vielä syyskuun puolenvälin tietämillä. Lämpötila huitelee kahdessakympissä ja maisema kylpee auringossa. Tekosyyt rullaluistinten naulakkoon jättämiseen tuntuvat olevan vähissä. Olen tietysti suorittanut muutamia saliharjoitteita tihentyvällä frekvensillä. Kuluneella viikolla kävin salilla neljästi. Salirutiinit ovat säilyneet keväisen ohjelman kaltaisena: tunti crosstrainer-laitetta (2 x 30 min), 30-45 leukaa kapealla neutraaliotteella (toisinaan 10 kg:n lisäpainoilla), 45-55 vatsarutistusta ja vuoropäivinä hauikset tai olkapäät (2-3 erilaista liikesarjaa). Väliin mahtuu toisinaan kahvakuulaa, ylätaljakuvioita ja levypainon pyörittämistä hartioiden ympäri.

Vaikea sanoa miten kunto on kehittynyt. Ainakin leuanveto on mennyt rutkasti eteenpäin kahden vuoden takaisesta tasosta, jolloin kolme viiden toiston sarjaa oli useimmiten päivän maksimisuoritus. Parin viime viikon aikana olen alkanut ottaa tuntumaa myös juoksumatolla. Ajatukseni on treenailla 3000 metrin Cooper-vauhtia vähintään 500 metrin mittaisilla vedoilla. En usko, että jaksan oikeasti mennä Cooperin testiin, mutta viime viikolla onnistuin treenin lomassa painelemaan jo 800 metriä 15,1 km/h:n vauhdeilla. Kuvioon kuuluu, että vedon jälkeen (ja ennen) juostaan kilometri tai pari normaalia 9-10 km/h:n hölkkävauhtia.

No, sunnuntaina oli taas lämmintä ja aurinkoista, joten läksin innokkaasti rullailemaan pitkin Pirkanmaan pinnoitettuja väyliä. En tiedä kuvittelenko, mutta jotenkin vaudinpito tuntuu kesäistä nihkeämmältä ja alle kolmeminuuttisia kilometrejä ei 42 kilometrin aikana tullut kuin 3-4. Ehkä taannoinen laakereiden vaihto on sittenkin selityksenä hiipumiselle.(!)


Intersportissa myytiin muuten taas K2 Radicaleja (ovh 445,00) muistaakseni 240 euron poistomyynnissä. Vaikka ko. kengän rajat ovat nyt vuoden aikana tulleet vastaan (ongelmat istuvuudessa, välillä puristaa, välillä kantapää ei pysy paikoillaan jne.) on tuo 240 varsin kohtuullinen hinta tuon tason peleistä, jossa on vakiona laatulaakerit ja -renkaat. Lisäksi kiskossa on sivuttaissäädöt, kuten pro-tyyliin kuuluukin. Itse olen kuitenkin alkanut zoomailla Bonteja ja Powerslidejä sillä silmällä ja ööga kovana.
Luistelukelit ovat edelleen aivan käypiä, toki syksyiseen menoon liittyvät lehtikelit ovat lisääntymässä. Koivunlehtiä on siis kuroteltava entistä enemmän takarenkaan ja jarrupalan välistä.

Keskisormet koetuksella

Meneillään oleva sadonkorjuuaika tarjoaa monella sektorilla tiukkoja tilanteita ja yllin kyllin jännitystä. Vast'ikään päättyneet yleisurheilun EM-kisat toivat maallemme enemmän menestystä kuin moni uskalsi toivoa. Trimmatut urheilujatoivomme jatkavat voittokulkuaan Euroopan rahakkailla areenoilla ja kuntohuippu näyttää monella olevan hyvin ajoitettu.

Vaan miten on laita harrastelijakuntoilijalla, joka yltäkylläisen auringonpaisteen uuvuttamana, jäätelöä ynnä muita kesäherkkuja ylenpalttisesti nauttineena ja treeni treeniltä syvemmälle kohti omaa mukavuusaluettansa suunnaten joutuukin silmätysten kylmenevän ja pimenevän vuodenajan, veltostuneen ja BMI:n raja-arvoja hätyyttelevän kehonsa ja ankaran työpaineen kanssa?

??!

Noh well. Syyskauden (vaikka vielä on kesää jäljellä, auts töks töks!)  ekat salitreenit on korkattu menestyksellä ja kummallakin kerralla sain aikaiseksi 1 h krossarivääntöä, +45 leukaa ja +45 vatsaliikettä, sekä vaihtelevasti olkapää- ja hauisliikkeitä. Dagen efter oli toki normaalista välipäivästä poikkeava, sillä hartioissa tuntui että on käyty, kuten laulussa lauletaan.

Rullaluistelu on myös saanut jatkoa, vaikka sade onkin piinannut Fennoskadiaa armottomasti. Tänään painelin 23 km iisillä 17 km/h keskinopeudella. Pitkin kesää kiinnitin huomiota turpoaviin sormiini ja varsinkin keskisormien nivelkipuihin. Kipu tuntui varsinkin rystysestä seuraavassa nivelessä kummassakin keskisormessa. Aiheeseen liittyvää kuumotusta ei helpottanut wikipedia + terveyskirjasto.fi hakuni, jossa mainitut oireet liitettiin nivelreumaan ja nivelrikkoon.

Aloin tutkia ongelmaa ja huomasin että hansikasmallisesta hihnasta johtuen rullaluistelusauvat varaavat varsinkin saattovaiheessa lähes pelkästään keskisormille, nimettömän ja pikkusormen irrotessa kahvasta jo aiemmin. Laskin muuan lenkkini aikana yhdelle kilometrille kohdistuneet mogren-tyylin iskut ja sain tulokseksi 61. Tasaisella taulukolla sormet siis ottavat iskua vastaan esim. itselle tyypillisellä 40 km:n matkalla lähes 2500 kertaa! Perin kummallista, ettei netti kerro vastaavista vertaiskokemuksista sanaakaan. Ehkä sormeni ovat keskimääräistä heikompaa tekoa, vaikkeivat siltä ulkoisesti näytäkään. Nivelrikko lienee kuitenkin varsin hankala ja luonteeltaan lopullinen, joten kaikenlaisia kulumia täytyy yrittää jollain tavalla ehkäistä. Ehkä välillä on jätettävä sauvat kotiin tai otettava niistä kunnollinen koko käden ote.

Jännittäviä hetkiä tarjoaa myös viimevuoden luistelumäärän saavuttaminen, vielä yksi pidempi lenkki, niin ollaan jo voiton puolella.

Urbaani rullaluistelunomadi

Helsinki metropolialueineen on aina herättänyt satunnaisluistelijassa paitsi kiinnostusta, myös pelonsekaista kunnioitusta. Jos kerran autoliikennemäärät ovat kehäteillä ja vastaavilla superväylillä ylenpalttisia, varmasti myös kevyempi liikenne edellyttää kulkijalta tarkkaavaisuutta ja kovaa kuntoa, jottei umpimaalainen heinähattu maleksisi tientukkona kiireisen city-ihmisen toimintaedellytyksiä haittaamassa.

Elokuun aloitusviikkona olin saanut jo mukavat 1200 kilometriä vuoden 2014 rullailusaldoksi. Viikolla olin ehtinyt jo 32, 47 ja 53 kilometrin lenkeille ja välipäivän siivittämänä tunsin jälleen olevani voimani tunnossa. Ennen lenkkiä vierailin Vantaan ostosparatiiseissa, josta mukaan tarttuivat uuden jarrupalan lisäksi lämpömuovattavat pohjalliset sekä uudet, kymmenen senttiä entisiä pidemmät porkat. Pohjallisia en ehtinyt vielä mukauttaa osaksi luistimia, mutta uudet sauvat olivat jo käsissäni lähtiessäni Tuusulanjärven eteläpäästä kohti Espoon Leppävaaraa. Google-triangulaation perusteella Vantaan rullaluistelijat suosittelevat erityisesti maamme johtavan lentokentän länsipuolella sijaitsevaa Katriinantietä, jossa kerrotun mukaan olisi kohtuullinen asfaltti yhdistettynä hyvää näkyvyyteen. Silloin tällöin tunnelmaa olisivat luomassa myös lentoasemamanöövereitä suorittavia lentokoneita.

Päätin suunnata Leppävaaraan Lahelan ja Myllykyläntien kautta, sitten lentokentän ohi, kehä III:n alta Vantaakosken ylittäen, jonka jälkeen Martinkyläntieltä kohti Myyrmäkeä. Lopuksi Vihdintien yli, Lintuvaaran läpi ja sitten oltaisiinkin jo alkupisteestä noin 27,4 km:n päässä Espoon Leppävaaran urheilupuistossa. Tälle kesälle tutuksi tullut aurinkoinen hellekeli saatteli matkaajaa, joskin sivuvastainen tuuli hiukan menohaluja jarrutteli. Aivan aluksi asfaltti oli luvattoman röpelöinen, mutta kilometrin Tuusulasta etäännyttyäni alusta parani ja lähenin matkavauhtia. Uusien porkkien hihnat olivat vielä kunnon säätöä vailla, joten etenin potkupainotteisesti ensimmäisen kympin sujuttua noin 31 minuutissa. Vastaan tuli useita pyöräilijöitä enemmän tai vähemmän pro-meiningeillä, mutta kanssaluistelijoita en Ruotsinkylän maalaismaisemissa nähnyt. Tuusulan eteläpuolta ei helposti uskoisi osaksi 1,4 miljoonan asukkaan megacityä, sen verran runsaasti maisemassa oli metsää ja peltoa. Toisaalta kiihkeä lentoliikenne lienee rajoittavan rakentamishaluja kyseisille mestoille. Punavuorelaisittain lausuttu s-kirjain (tietshä) paljasti ystävälliset reittejä neuvojat etelän väeksi.

Paluumatkan statistiikkaa

Toinen maalaisidylli tuli vastaan Vantaankosken viilatehdasmaisemissa, jossa pääkaupungin läheisyyttä oli todella vaikea uskoa todeksi. Martinkyläntien pyörätieremonteista huolimatta ei ollut vaikea todeta millainen liikunnan paratiisi ja runsaudensarvi seutu on aktiiviluistelijalle. Vaikka autoja on liikkeellä paljon, väyliltä löytyy molemminpuolisia kevyenliikenteen reittejä, hyvää asfalttia, ali- ja ylikulkuja sekä runsaasti reittivalintoja ja kebab-kioskeja juomatankkausta varten (En uskalla mennä luistimet jalassa K-marketteihin tms. kauppoihin). Maalaispojalle lukuista kaupunginosat tuovat tietenkin aina kiinnostavia nähtävyyksiä tullessaan. Oma vauhtini hidastui merkittävästi Lintuvaarassa, jossa 300-400 metrin hiekkapätkä teki etenemisen vaivalloikseksi. Loppumatkalla kunnon pannut eivät olleet lähellä, kun alamäen jälkeen olleessa risteyksessä jouduin hyppäämään korkean kanttikiven yli eikä takana ollut kuin pari metriä jarrutus-/kääntymisvaraa.

Leppävaarassa pidin parin tunnin tauon ennen paluumatkaa. Paluun suoritin etelästä koukaten, sillä rullailin Konalan- ja Malminkartanontietäpitkin Vanhalle Nurmijärventielle, jossa myötätuulessa ja uudella asfaltilla pääsin jo hyviin nopeuksiin. Vantaankoskelta sain alamäkiapua, joka korostui erityisesti Katriinantiellä, jossa vauhdikkain kilometrin sujui 132 sekunnissa. Paluumatkan keskinopeus oli 28 km:n matkalla 19,1 km/h, joka oli menomatkan rasitukset huomioiden oikein tyydyttävä.

Luistelulenkit ovat vakiintuneet +40 kilometrin tiimoille. Sauvojen kanssa on mukava mennä varsinkin ylämäkiä, joskin olen silloin tällöin yrittänyt mennä ilman keppejä, koska tällöin potkuun tulee kiinnitettyä enemmän huomiota, samoin luisteluasento on parempi.

Maraton alle kahden tunnin!

Kesä on kulunut vähäisen bloggailun, mutta varsin runsaan rullaluistelun merkeissä. Heinäkuun helteet ovat olleet omiaan houkuttelemaan asfaltin äärelle. Kesän päätavoite, Pirkan 134 km:n Klassikko tuli runtattua rullaluistellen jo kesäkuun alussa, mutta yltiöpäisesti aloin toreilla kerkailemaan kahden tunnin alituksen olevan maratonmatkalla lähempänä kuin koskaan.

Tein heinäkuun ensimmäisellä viikolla maratonkokeilun ja onnistuinkin painelemaan ensimmäisen tunnin aikana 20 kilometriä. Paluumatkalla meno hiukan hiipui, mutta loppuaika 2h 13min oli silti lupauksia herättävä. Toisella viikolla tein muutamia pitempiä vetoja Tampereen ympäristössä. Muun muassa 101 kilometriä Tampereelta Akaan Toijalaan ja takaisin, sekä 85 km (Tampere - Pinsiö - Siuro - Tampere). Lisäksi yksittäinen 53 km samalle viikolle, josta osa Timpan juoksuseurana.

Pitkille lenkeille varustauduin sauvoilla ja ne olivatkin tarpeen varsinkin Pinsiön ja Sasin välisillä röpelöpätkillä. Aloin myös kiinnittää huomiota asfaltin laatuun ja taipaleiden mäkisyyteen maratontavoitteenkin kannalta. Esimerkiksi Viialan ja Toijalan välinen reitti on varsin näppärä luisteltava, vaikka isoja mäkiä siltäkin suunnalta löytyy.

Kesän pakollinen purjelautailumatka oli kuitenkin nyt ohjelmassa. Otin Yyteriin mukaan myös ykkösluistimeni, koska ajattelin ilta-aikana olevan aikaa rullailuun. Katsoin kartasta Mäntyluodon ja Porin kaupungin välistä lähes viivasuoraa 20 km:n reittiä, jonka vanhasta muistista arvioin myös kevyen liikenteen väylällä varustetun. Parituntisen surffailun jälkeen olivat vuorossa lepo ja tankkaus, sitten jalkoihin kunnon teippaukset ja luistimet. Etenin tunnustellen kohti Mäntyluotoa ja tarkkailin asfaltin kuntoa. 2,5 km ennen satamaa löin Endomondon päälle ja iskin vauhtia koneeseen.

Kaksi ensimmäistä kilometriä luistelin sivuvastaiseen, mutta kilometriajat pysyivät alle kolmessa minuutissa. Käännös Mäntyluodossa ja sain takatuulen avuksi. Matka eteni kuin siivillä hyvällä asfaltilla Satakunnan laakeita maisemia ihaillen. Voimia tuntui riittävän ja sauvomistekniikka toimi. Ensimmäisen tunnin jälkeen olin edennyt jo yli 23 kilometria ja kahden tunnin alitus alkoi vaikuttaa mahdolliselta. Tosin paluumatka olisi tehtävä lievään vastatuuleen. Kaiken huipuksi juomaa oli matkassa vain puoli litraa. 32 kilometrin jälkeen kahden tunnin alitukseen oli vielä aikaa 35 minuutia. Aloin tarkailemaan tekniikan koossa pysymistä ja sitä, etten väsyneenä alkaisi kompuroimaan turhia. Jaksoin puristaa alle kolmeminuuttisia kilometrejä aina 38 kilometriin asti. Tämän jälkeen otin jo rauhallisesti, koska kahden tunnin alitus näytti varmalta.

Yyteri soveltuu vesiurheilun lisäksi siis myös luisteluun. Ihan äkkiä ei tule mieleen yhtä tasaista, hyväkuntoista ja vähän liikennöityä kevyen liikenteen väylää, jossa voi luistella kaksikymmentä kilometria suuntaansa. Kaarina - Piikkiö ja Masku - Naantali ovat ihan kohtalaisia kilpailijoita. Tampereen seudulla mäet alkavat vaivaamaan jo tosissaan.

Kaikeksi huipuksi seudun paras spotti, Kangasalan Saarenmaantie on onnistuttu miltei tuhoamaan pyörätien pitkittäisurilla, jotka ovat ties minkä niittokoneen tai aurauskaluston siihen jättämiä.


Anyway, hyvä fiilis tuli tuosta toisen tavoitteeni täyttymisestä, vaikka maraton tuli vedettyä oman yksinäisen treenihetken kuluessa. Tämä kulunut päivä tulikin taas vietettyä rentouttavan surffailun ja rantaelämän parissa.  

Pirkan Pyöräily 2014: Klassikko 134 km rullaluistellen

Well, siellä sen nyt olla möllöttää, ylhäisessä yksinäisyydessään ja eristäytyneenä omassa luokassaan. Yhdeksäntuntinen rullaluistelusuorite saa Endomondon liikuntapäiväkirjassani kaikki muut kuntoilurupeamani vaikuttamaan pikku hilpaisuilta saunan rappusilta kaivolle ja takaisin. 134 km, 9h 15min, josta noin 1h 25h taukoja, seitsemällä tauottomalla kympillä keskinopeus 17,9 km/h ja nopein kymppi (31 min) Uudella Kuruntiellä 19 km/h:n averagella. Ei kovinta vauhtia, mutta olen tyytyväinen.

Mutta palatkaamme vielä viime vuoden puolelle, jolloin teräskuntoinen urheilukumppanini Juuso otti puheeksi Pirkan Pyöräilyn Klassikon, eli tuon Näsijärven kiertävän 134 kilometriä pitkän taipaleen. Koska olen jo aikoja sitten jättänyt poljinurheilun kanssaeläjien suoritettavaksi, ainoa vaihtoehtoni olisi kulkea reitti läpi rullaluistellen, joka optio Pirkan Kierroksen -sivuilta (www.pirkankierros.fi/) onneksi löytyi. Päätimme aloittaa retken valmistelut, vaikka tovin tuumailinkin kohtalaisen mittavalta kuulostavaa matkaa. Pirkan organisaatio kuitenkin kertoi, että aiempina vuosina jopa Klassikon isoveli, 217 km:n Pirkan Lenkki oli luisteltu läpi onnistuneesti.

Toistaiseksi pisin rullailulenkkini otti paikkansa 2000-luvun alussa Tampere Rulliksessa (http://www.spiral-salit.fi/kuvat/rullis_iso.jpg), jolloin punnersin täydet 100 km sauvoitta. Vaikkakin tuosta tapahtumasta tallentui hyvinkin myönteinen muisto, Pirkan Klassikon huikeammat korkeuserot, arveluttavampi asfalttilaatu ja pro-pyöräilijöiden pujottelukeppinä rimpuilu nostattivat edelleen kulmakarvojani. Samoin 34 lisäkilometriä pistivät miettimään. Asfaltin kutsu ja Rautahumpan arvoinen urheiluhaaste tuntuivat kesäkuun lähetessä vain voimistuvan, joten ilmoittautuminen oli tosiasia. Pirkan Kierroksen vastuuhenkilöt kannustivat Hervannan toimistossa kovasti orpoa luistelijaa, sillä Klassikkoon ei ollut tuona hetkenä lisäkseni ilmoittautunut kuin yksi ja pidempäänkin lenkkiin oli lähdössä vain kaksi rullailijaa.



Treenasin minkä ehdin ja tutustuin myös sauvaluistelun maailmaan, sillä luisteluun lähtiessäni porkat ovat poikkeuksetta jääneet kaappiin. 350 km rullailua huhti-toukokuuhun kuulostaa vaatimattomalta 134 km:n rinnalla, mutten antanut asian häiritä, sillä perustekniikka ja kunto tuntuivat kuitenkin riittäviltä. Viikkoa ennen lähtöä taival mutkistui, sillä pyörällä mukaan aikonut Juuso riutui flunssan kourissa ja joutui perumaan osallistumisensa. Nyt uuvuttava sooloveto tuntui todennäköiseltä, mutta jatkoin valmisteluja. Reisitaskushortsit, paperiteippiä, rakkolaastareita, Siripiriä, vararengas, kuusikoloavain, jarrupala, vaihtopaita & -sukat, aurinkorasvaa & -lasit ym. ym. Ja tietenkin Correcaminos-putkihuivi, jota ilman en enää lähde minnekään. Koska olen tunnettu edesvastuuton ihmispeto, olen luistellut aina ilman kypärää tai kypäräksi kutsuttua styroks-aromipesäpäähinettä. Vuosi takaperin hankin Viipurista varsin tyylikkään Harley Davidson -kypärän, joka muotoilultaan muistuttaa hieman ballistista sotilaspäähinettä. Muovisen härvelin keveys soveltuu rullailuun, mutta umpinaisen potan musta väri ja hengittämätön rakenne ahdistivat. Luistelupäivän aamuna iskin kulhon kaikesta huolimatta syvälle kuuppani ylle, sillä arvelin auringon turruttaman ajattelukyvyn, tai pikemmin sen puutteen olevan vain eduksi urheilijalle.

Aamulla Hakametsän jäähallin parkkialue edusti kestävyysurheiluhuumaa parhaimmillaan. Kovimmat kanuunat olivat jo lähteneet pitkälle matkalle ja aktiivikuntoilijat rassasivat vielä hiilikuituluomuksiaan täyttä päätä. Tapahtuman tunnelmasta elävöityneenä sain varsinaisen neronleimauksen ja enempiä harkitsematta poistin hiertämään taipuvaiset pohjalliset luistimistani. Jälkeenpäin ajateltuna operaatio olisi saattanut maksaa mannaita, mutta kaikeksi onneksi jalat vaikuttivat asettuvan luistimiin aikaisempaa paremmin. Matkaan lähdin kello 8.30 runsaiden kannustusten saattelemana. Ainoatakaan kanssaluistelijaa en havainnut. Alkumatkan menin pyöräilijöiden kanssa Paasikivi-Kekkosen viitoittamaa linjaa ajoradan oikeassa reunassa. Kelvollinen ratkaisu, varsinkin kun tietää millaista kiemuraa pyörätie Petsamon kohdalla tekee. Tottakai tien reunassa on irtokiviä ja kuoppia, samoin ohi ajavaa liikennettä on varottava.

Ensimmäistet 10 minuuttia jälkeeni lähteneestä pyöräilijäryhmästä menivät ohitseni Onkiniemen ylämäissä. Arvelen, että minun olisi kannattanut poistua ajoradalta pyörätielle, sillä Rantatien kohdalla ajorata alkoi olla röpelöinen. Pyörätielle menin kuitenkin vasta Lielahdessa ja sattumoisin kiersin Teivon risteykseen Vaasan-Paasikiventien kautta pyöräilijöiden mennessä Ylöjärventietä. Teivossa jouduin Aamulehden kuvaajan yllättämäksi, jolloin tajusin ettei matkan keskeyttäminen ollut enää optiona. Ylöjärven keskustan suojateistä vastanneet yhdyskunta- & katusuunnittelijat saivat noppakivisuojateillään viimeisetkin unihiekat varisemaan silmistäni ja saatoin hyvillä mielin jatkaa pyöräteitä kohti Ylisiä.

Satunnainen "Kämpa på dig" -puhelu sai Endomondoni hetkiseksi sekaisin, mutta kaikeksi onneksi Lumia resumoi itsensä peliin pienen pyristelyn jälkeen. Mukava yllätys koitti Antaverkantien risteyksessä, jossa sain kokea tuttujen kannustusta ja ehdin jopa vaihtaa sanasen. Sauvat otin käyttöön vasta Ylisten kupeessa, jolloin pyörätie loppui ja erinäiset nousuosuudet kunnolla alkoivat. Asfaltti oli sittenkin parempaa kuin autolla tekemältäni chekkireissultani muistin. Kun ensimmäinen 217 -lenkin keskinopeusryhmä pyyhkäisi ohitseni, en voinut kuin hämmästellä menijöiden vauhtia ja ryhmätyötä. Töyssyistä ja ohitettavista varoitettiin ja pyöräilijät polkivat aivan toistensa tuntumassa kuin Ilmavoimien Hawk -taitolentoryhmän muodostelmassa. Yleisestä linjasta poikkeava välinevalintani alkoi herättää huomiota ja sain kovasti kannustusta polkijoilta. "Hyvä meno!", "Tuossahan on jo menemisen makua!", "Kova jätkä!" ja "Jaksaa jaksaa!" tuli ainakin kuultua. Muutamat ohittajat vaihtoivat kanssani muutaman sanan ja totesivat pääsevänsä helpolla luistelijaan verrattuna, vaikka vauhtia olikin enemmän. Matkalla näkyi myös muutama potkupyöräilijä, joiden etenemisestä ilmoittava läps-läps -ääni kuului pitkälle.

Uuden Kuruntien megalaskuissa oli jo pakko laittaa jalkaa ja porkkaa jarrulle, sillä pelkäsin kaatuvani tärisevällä alustalla jo alkumetreillä. Tämä söi miestä, koska pyöräilijät saattoivat nautiskella 60 km/h:n laskuista, joille itsekin jouduin kuitenkin kapuamaan. Suuri yllätys pikatieluistelussa oli valkoisen reunaviivan korkeus, johon oikean luistimen renkaat tökkäsivät ikävästi varsinkin tiensuuntaisesti liu'utettaessa. Mutta aurinko alkoi nousta ja nautiskelin menosta ja leppeästä tuulenvireestä koko rahan edestä.

Toisella huoltopisteellä (Kuru, 58 km) otin vasemman luistimen jalastani ja kiersin kantapään ympärille kunnolla teippiä ja rakkolaastareita. Kantapää oli alkanut hölskymään kengässä noin 20 kilometriä aiemmin ja sain toistaiseksi pahimmat rakot torjuttua. Kunnon tauon jälkeen suuntasin kohti Muroleen kanavaa, jota ennen oli tarjolla kohtuullisia nousuja ja hieman röpöasfalttiakin. Muutamat autot ja moottoripyörät ajoivat pelottavan kovaa ja läheltä varsinkin pyöräilijäjoukkoja, itse sain porkkineni olla suhteellisen rauhassa. Aivoni alkoivat toimia säästöliekillä, arvatenkin verta alavartalon lihaksiin luovuttaneina. Testasin Muroleessa henkisiä kykyjäni yrittämällä ynnätä siihen mennessä nauttimani nesteen määrää. Inhimillinen laskukoneeni luovutti jo 1,6 litrassa joten päätin keskittyä vain siihen että saisin puoli litraa nestettä sisään jokaisella 10 kilometrillä. Kummalista miten mieli tylsistyy pitkän taipaleen aikana ja työskentelyn rytmi vie mennessään. Esimerkiksi juomapullon kurottaminen takataskusta tuntui vaativan erityistä efforttia ja jos jonkinmoista maanittelua, vaikka joka kerralla olemus virkistyi selkeästi tankkaamisen jälkeen.

Kekkosen taajamassa odotti mitä hienoin Pirkan Kierros -yllätys, sillä rullaluistelijoille oli perustettu oma huoltopiste kestopäällysteen tuntumaan. Olin ensimmäinen paikalle saapunut luistelija  ja kylän talkooporukka osoitti vieraanvaraisuuttaan. Tarjolla oli mustikkakeittoa, maustekurkkuleipää, kuntoilujuomaa, vettä ja mehua. Myös energiapatukoita ja kahvia tuli maisteltua. Huolellinen tankkaus osoittautui viisaaksi teoksi, sillä Kapeen kivilouhoksen tienoilla 80-90 km:ssä tajuntaani ilmestyivät ensimmäiset henkistä kanttia koettelevat demonit. Ilmeisesti suurin osa 134:n pyöräilijöistä oli tuossa vaiheessa jo mennyt ohi ja 217:n jälkijoukko oli vielä Muroleessa, joten taivalsin yksinäni maalaismaiseman halki auringon polttavassa hehkussa. Pari-kolme edellä menevää pyöräilijää saavutin ylämäissä, tai itse asiassa pääsin noin 50 metrin tuntumaan, kunnes kuntoilijat katosivat alamäissä näkymättömiin. Terälahden 97 km:n huoltoa aloin tosissani kaivata noin 92:km:n kohdalla jolloin oikeakin luistin alkoi hölskyä jalassa kivuliaasti. Vihdoin Terälahti koitti ja asensin ekstrateipit jalkoihin runsaan tankkauksen ohessa.

Seuraava musta hetki tuli noin 105 km:n paikkeilla, jolloin jouduin näkemään runsaasti ylimääräistä vaivaa väistelemällä tiessä olevia kuusenkävyn mentäviä koloja, mistä lienevät tulleita. Kestävyysmatkoja tehneet tietävät, että extroverteinkin Positiivarit-kerhon jäsen saattaa jonain tiettynä hetkenä taipaleen loppupuolella olla vähemmän vastaanottavaisella tuulella. Tämän sai kokea muuan pyöräilijä, joka ilmoitti hahmoni kenties näkyvän huonosti takaa tuleville autoilijoille. Hampaiden välistä sihahtamani "JAA-JAA!", sai tämän vilpittömästi hyvää tarkoittavan polkijan katoavan melko nopeasti horisonttiin. Ensi kerralla muistan kuitenkin laittaa värikkäämpää heijastinmateriaalia ylle.

Loppuosan kovin haaste koettiin Eerolansuoran tuntumassa olevassa 3 km:n nousussa. Tämä sinänsä loiva nousu tuntuu kohoavan lohduttoman korkealle ja kauas kun sitä katselee noin 112 kilometriä luistelleena, lopen uupuneena kehäraakkina. Nousun päihittämisestä sain kuitenkin lisäintoa ja päätin ohittaa viimeisen, kauempana hiekkakentällä sijainneen Aitolahden huoltopisteen ilman tankkaustaukoa. Loppumatka Aitolahdesta Tampereelle meni oikeastaan soolona. Kengät alkoivat jo hiertää, mutta purin hammasta. Nokialaiseni akku loppui 126 km:n kohdalla Linnaimaalla ja Jankan-Irjalan loppusuoralla tapasin vielä 217 lenkin tehneen makuupyöräilijän, joka kertoi menneensä harhaan ja tehneensä harmillisesti extrat 20 km. Varsin kova suoritus siis häneltäkin.

Hakametsässä puristin vielä kaikki irti, tuuletin villisti ja sain innostuneen vastaanoton paikallaolijoilta. 5500 kulutetun kcalin jälkeen olo oli rento ja tunnelma korkealla onnistuneen lenkin johdosta.

Tähän loppuun vielä kokemukseni perusteella muutama pääteesi ja vihjeitä jos Klassikon luistelu joko Pirkassa tai muuten omalla ajalla kiinnostaa. Nämä siis vaatimattomasti Rautahumpan virallisia omia toteamuksia, varmasti löytyy muitakin näkemyksiä, ehkä jopa vaatimuksia.

• Ihoteippi ja rakkolaastarit korvaamattomia.
• Pikatien reunaviiva muutaman millin korkuinen, vältä osumista.
• Juomavyö tai sivutasku repussa voisi olla näppärä juoman kurottamiseen.
• Hansikasmainen sauvahihna + velcro ei miellyttänyt, perinteinen lenkkimalli ehkä helpottaisi edestakaista reklaamista, koska menin monessa kohtaa ilman sauvoja.
• Pyöräilijäkansa on varsin kohteliasta ja kannustavaa väkeä, vielä enemmän kannustusta saat, kun et spedeile leveästi edessä kun vauhdikkaampi menijä tulee ohitse.
• Käytä kevyen liikenteen väyliä aina kun voit, ainakin Onkiniemestä alkaen. Poikkeuksena Kämmenniemi.
• Hyvä sää ryyditti nyt menoa, navakka tuuli ja vihmova sade kumuloi vaikeudet.
• Tällä kokemuksella voisin mennä uudestaan, en kuitenkaan ihan vielä 217 km:n lenkkiä.

134 syytä aloittaa treeni. Nyt.

Tasan kuukausi viimeisestä Rautahumppa-entrystä. Hyi minua. Nyt peli muuttuu taas kertalaakista säännöllisemmäksi, sen lupaan. 

Yltiöpäissäni sain kelpo ajatuksen ilmoittautua Pirkan Pyöräilyn Klassikkoon, eli 134 km:n matkalle. Urakan tulisin suorittamaan rullaluistimilla sauvojen avustuksella. Sääilmiöiden epävakauden hyvin ymmärtävä tapahtumaorganisaatio ehdotti retken maksua vasta kun session poutaennuste olisi selviö. En ihan tarkkaan muista, miksi Pirkan klassikko alkoi kiinnostamaan, kenties tuo yhtenäinen kierros Näsijärven ympäri houkutteli osallistumiskynnyksen ylitykseen. Kymmenisen vuotta sitten osallistuin ensimmäiseen Tampere Rullikseen, jossa matkana oli 100 km ja pääasiassa retki tehtiin pyöräteillä Tampereen ympäristössä. Nyt vuorossa on oikeita autoteitä ja varmaankin shokeeraavan tärisyttävää ja amalgaamit suusta varisuttavaa ajoratapäälystettä.

Tapahtumaan on aikaa enää kaksi viikkoa, joten 4-5 kunnollista harjoitusta on vielä tehtävissä. Kilometrejä on kerättynä keväältä vain noin 450, joista noin 250 km jäällä. Tunne on silti suhteellisen luottavainen.  Viimeisen neljä treeniä olen tehnyt välillä sauvoilla ja toisinaan ilman, pisin veto on ollut 47 km ja lyhin noin 23 km. Tulin ostaneeksi hiukan turhan lyhyet porkat, jotka ulottuvat vaivoin olkapäiden tuntumaan. Arvioisin, että suupieleen yltävät toimisivat paremmin omalla kohdallani. Suurempi ongelma on kuitenkin sauvojen pito - kumipuoli lipsuu paikoitellen hyvinkin ärsyttävästi ja esiin käännettävä naskali tarttuu välillä liian hanakasti jopa öljysoran onkaloihin. Saa nähdä, miten sauvat vaikuttavat pitkällä matkalla marssivauhtiin, ainakin toistaiseksi tuntuu siltä että 20 km:n seteissä pystyn etenemään selkeästi vauhdikkaammin peruspotkuilla ilman porkkia.

Back to Asphalt

Only eight weeks has passed since my restless sliding on the ice of the Lake Näsijärvi. As always, the ice melted too fast and skating had to pause for some time. Now the weather is exeptionally warm comparing this time of the year and it was time to wear rollerblades again. As I wrote earlier, I bought pair of K2 semi-racers last August and these skates are still a little bit unfamiliar with me. When I entered to asphalt for the first time in many months I instantly felt very unsecure. The breaking pad was almost gone and the wheels (100 mm) were taller I recalled. During the first miles, I tried to keep my knees a little bit angled to prevent any surprises caused by tarmac.

After six or seven k's I felt better and I was able to go little faster. For a moment I was traveling alongside with random gentleman who was wearing race skates with no breaking pad attached. I just could not understand how they slow down on the intersections. This athlete told that the slowing down manoeuvre is made by slalom curves. Then he sped up with fashinating double push technique.

My training season has started OK, but there is still much to do. I'm about to enroll myself on 134 k's journey, so I need to have a lot of exercises.

Palo Alto, flunssa ja paluu salille

Maaliskuun toiseksi viimeinen viikko toi tullessaan varsin eksoottisen matkakohteen, kun työkuvioiden kautta pääsin vierailemaan Yhdysvalloissa, Kalifornian Piilaaksossa. Suomalaisesta näkövinkkelistä tuo San Franciscon lähialue on oikeastaan yhtä kaupunkia, vaikkakin alueellisia eroja  on kortteleiden välillä suuresti. Yht'äkkiä Lexukset ja Teslat vaihtuvat Hiaceen ja rakennuskanta muutuu vaatimattomaksi, kunnes se silmänräpäyksessä taas muuttuu entistäkin huikeammaksi. 

Työkuviot antoivat niukasti mahdollisuuksia urheilufasiliteettien testaamiseen, mutta pari puolentoistatunnin hölkkävauhtista lenkkiä Stanfordin yliopistoalueella antoi kyllä helposti viitteitä siitä, minkälaisia kissanpäiviä yleisurheilussa, uinnissa, soikiopallossa tai tenniksessä lahjakas opiskelijanuori voisi kampuksella viettää. Amerikkalaisen yliopistojalkapallon mahtiseura Cardinals tarjoaa peleilleen puitteet Helsingin olympiastadionia isommalla areenalla ja ilmasto on jo maaliskuussa suomalaista suvea vastaava. Todistin lenkin aikana ihkaoikeaa haavipallotaistoakin, mikä näky vainoaa varmasti unissa vielä pitkään. Viikon urheilullinen kohokohta oli kuitenkin San Jose - Anaheim kiekko-ottelu. Hiukan tasapaksu rutistus ei pelinä yltänyt aivan 2009 näkemäni Vancouver - Detroit -pelin tasolle, mutta suomalaislegendojen (Selänne, Koivu ja San Josen Antti Niemi) näkeminen kruunasi illan.

Under Armour -urheiluvaatemerkki näkyy tuntuvasti ainakin Bay Arean ostoskeskuksissa. Hintataso on vaatepuolella selvästi Suomea edullisempi, joten itsekin tuli haalittua mukaan paljon UA-tarpeistoa, kuten kuvassa olevat sisäurheilutossut.

Kotiinpaluu oli arvatenkin täynnä koettelemuksia. Päälimmäisenä eeppisiin mittasuhteisiin yltänyt aikaerodarra, jonka heikentämänä sairastin myös kunnollisen flunssan. Vähittäinen paluu salirytmiin on nyttemmin onnistunut. Viikon kahtena salipäivänä haukset ja olkapäät ovat jälleen saaneet kyytiä. Right on!

Rautahumppa testaa: Suomen urheiluopisto, Vierumäki

Rautahumppa on kahden olemassaolovuotensa aikana vellonut lähinnä itsepetoksen ja liioteltujen kuvitelmien syövereissä, mitä henkilökohtaiseen urheilusuoriutumiseen tulee. Milloin olemme loihtineet ikäkompensaatiota tuloksiamme taustoittamaan, toisinaan taas suoritusvälineet, -ajankohdat ja -paikat ovat heikentäneet saavutuksiamme merkittävästi.

Mennäviikonloppuna päätimme mitata miestä oikein asiantuntijaperustaisesti ja suunnata kohti Lahden kupeessa sijaisevaa Vierumäkeä. Tilasimme majoituksen kahdeksi vuorokaudeksi ja peruskuntokartoituksen. Kaupanpäälle vastaanotimme fasiliteetteihin soveltuvat Sporttipassit ja liikuntaliput. Oletettavasti matelevan lipevä (lue. rautahumppamainen) käytöksemme varaustilanteessa oikeutti meidät huokeaan tarjoushintaan, joka oli alle kaksisataa/humppaaja sisältäen koko lystin (lounas- ja päivällisruokailuja lukuunottamatta).

Vierumäki on perinteikäs Lauri "Late" Pihkalan yleviin urheiluihanteisiin nojaava  urheilumekka, josta löytyy funkkisrakennuksiin kätkettyjä liikuntatiloja, jäähallikokonaisuus, tennis- ja (yleis)urheiluhalleja ja vaikka mitä. Uudenkarheimmat rakennukset liittyivät Scandic-hotelliin ja mahdollisesti keskivertoa korkeamman tulotason omaaville golffareille suunniteltuihin Chalets-huoneistoihin. Mestoilla pyöri mm. naistenpäiväporukoita, kanadalaisia junnuporukoita ja yritysten jakkupukuosaston virkistyspäiväläisiä. Viikonloppua kohden myös lapsiperheitä suuntasi kylpylärientoihin.

Peten keskittyessä mikro- & makroilmasto-opintoihinsa, suuntasin alueelle kuntoiluveljeni Kostin kera. Tampereelta matkaa kertyi noin 160 km. Majoituksesta emme tienneet etukäteen juuri mitään, joten viihtyisän ja siistin huoneen tuoma yllätys oli mieluisa. Nurkassa kökötti pieni keittiönurkkaus mikro-jääkaappiyhdistelmineen. Alueen automaattipuomeilla rajatut pysäköintislotit hiukan ihmetyttivät, varsinkin kun puomit saattoi pienen kiertotien avulla helposti kiertää.

Saapumispäivän ensimmäinen koitoksemme oli Greeni-hallissa suoritettu kuntosali-circuit, jonka varasimme netissä edeltä käsin. Saavuimme paikalle perinteisen akateemisen vartin myöhässä, jolloin piste-esittely oli onneksi vasta menossa. Varsinkin reisiä liikauttaneet kyykky- ja steppiliikkeet saivat sykkeen ylös. Sen sijaan reiden loitontaja-&lähentäjämasiinat päätimme yhdessätuumin jättää vastedes muille treenaajille. Hiukan circuitin vetäjä päivitteli rajuhkoa iltatreeniämme, kun kerroimme treenihetken päätyttyä huomenna edessäolevasta kuntotestistä.

Yö sujui mukavasti, tosin heti aamulla edessä oleva testi kuumottavine yksityiskohtineen hiukan jännitti. Aamiainen oli hoidettava seitsemältä, sillä testi oli vuorossa jo aamukahdeksalta, mikä on illanvirkulle mahtihaaste. Vierumäellä oli varsin hieno testikeskus, samoin testaajaksi oli valikoitunut varsin ammattitaitoinen ja positiivisesti kannustava nuorimies. Lomaketäytön (mm. paino, pituus, liikuntatottumukset & krempat) jälkeen Rautahumpan testiryhmältä katsottiin hartia-, kylki- ja lonkkaosaston liikkuvuus. Sain ihan mukavat arviot, tosin hartiajoustossa olisi ollut vähän parantamista. Seuraavana vuorossa oli pelottava rasvaprosentin mittaus, jonka tuomio oli 15,4, jonka tulkitsen ihan ookooksi. Asiantuntijamme painotti, ettei suurehko painoindeksini haittaa tahtia rasvakudoksen ollessa vähäinen. Olen siis ehta jääkiekkoilija, jonka bmi voisi olla jopa luokkaa 27-28.

Tämän jälkeen meidät vietiin testihuoneeseen, jossa oli kuntopyöriä somassa puolikaarimuodostelmassa. Kyseessä oli 12 minuutin ergometritesti, jossa sykettä tarkkailemalla lisätään vastusta 4 minuutin seteissä. Maksimisykkeeksini arvioitiin 195 ja samoin peruskuntobiitiksi tuli korkeahko 140. Testin loppu oli kuumottava, muttei mitenkään sietämätön. Nopea poljinfrekvenssi (80/min) helpotti urakkaa huomattavasti. Testin lopuksi katsottiin jalkojen, käsien ja vatsan lihaskunto. Etunojat ja istumaannousut sujuivat kiitettävästi, mutta syväkyykystä ylösnouseminen  meni hitaammin ( ja vihloi polvea myöhemmin), joten kiitettävä taso jäi haaveeksi. Jos olisin tiennyt viitearvot, olisin kyllä saattanut puristaa pari liikettä lisää.

Testistä jäi varsin mukava fiilis, testaaja oli täysammattilainen ja kertoi koko ajan mitä tapahtuu, jättäen kuitenkin varsinaisen saarnaamisen ja aikuisen miehen kulutustottumusten repostelun rajaseudun lapsille. 

Testipäivänä ehdin vielä jäähallin yleisöluisteluun, jossa seikkailin itsekseni noin 40 min.  Iltapäivällä osallistuimme TRX-sessioon, jossa kuntoilu perustuu kehon omaan painoon. Olennaisena osana TRX:ää on auton vetoliinoista ja pehmustetuista käsihantaakeista räätälöity hihnaviritys, jonka oheen on keksitty monenlaista harjoitetta. TRX vei miehistä loputkin mehut ja päivän lopuksi olimme kypsiä uimalaitosreissulle.

Rautahumppa suosittaa Vierumäkeä lämpimästi. Erityismaininta Vanha Sali -ravintolan maittavista tarjoiluista.

Peninkulma peilijäätä

Voikohan lihasvoimalla liikkuminen paikkojen A ja B välillä milloinkaan muodostua vaivattomammaksi ja vauhdikkaammaksi kuin Pirkanmaalla helmikuun viimeisellä viikolla armon vuonna 2014? Näsijärvelle eksyneet veteraaniaborginaalitkin vakuuttivat mies- ja naismuistin yltävän lähinnä kohvajääaikakausiin, joita Näsinneulan juurella oli aiemmin todistettu ja ylös kirjoitettu runsaasti. Kummalliset sääilmiöt olivat nyt kuitenkin sulattaneet kaiken lumen ja osittain jääpinnankin, jonka jälkeen yöpakkaset olivat tehneet koko ulapasta tasaisen ja kiiltelevän jääpedin.


Ensipotkut suoritin epäuskon vallassa - onko railoja, kohvaa, röpöä, sulaa tai heikkoa jäätä? Lopulta aloin uskoa että loistokunnossa olevaa luisteltavaa riittäisi lähes silmänkantamattomiin. Lounaasta puhaltava 3-4 sekuntimetrin tuuli tosin muistutti, ettei kaikkia voimia kannattaisi ainakaan sauvoittaluistelijan tuhlata myötätuuliosuuksilla. Hieman harmittaa, etten ottanut asiakseni tehdä kunnon vaellusta esim. Tampereelta Kuruun, nyt kun jää oli paraimmillaan. Viikon useat salitreenit olivat vieneet terän myös luistelusta, mutta jaksoin kuitenkin yli 70 kilometriä neljän luistelukerran aikana. Pisteenä i:in päällä kokeilin hiukan vauhtimenoakin ja nyt ennätys kilometrillä on 1:52. Tuota myötätuuliennätystä tuskin saan radalla ihan äkkiä rikottua.

Kevät alkaa jo ottaa väkevämpää otetta, joten saa nähdä vieläkö luistelukelit jatkuvat.

Olkapäät liekeissä

Viime viikonlopun juoksukokeilu ei varsinaisesti sytyttänyt Rautahumpassa juoksukärpästä. Samaan aikaan loskakelit ovat tehneet selvää luistelumahdollisuuksistani. Ylimääräinen energia onkin kulunut tutuksi tulleeseen tapaan kuntosalin melskeessä. Varsinaiset lihasryhmäpäivät ovat tätä torstaita lukuunottamatta jääneet vähille ja olenkin kuluttanut iltatunnit lähinnä krossaria polkien.

Tänään suunnitelmissa ollut olkapääpäivä onnistui ainakin lihaksistossa tuntuvan poltteen perusteella. Tein alkukrossarivedon jälkeen kymmenen toiston sarjan leukoja leveällä myötäotteella. Tämän jälkeen kolme yhdeksän toiston sarjaa kapealla neutraaligripillä kymmenen kilon lisäpunnuksella - Onneksi löysin isomman laikan naapuritreenaajien kateutta lisäämään. Tämän jälkeen tein bravuuriliikkeeni vipunostot sivuille jälleen kolmessa yhdeksän toiston sarjassa 9 kg:n käsipainoilla. Samat punnukset olivat käytössä myös vipunostoissa eteen - 3 x 9 toistoa, kuinkas muuten. Sitten pystypunnerruksia istuen 17,5 kilon käsipainoilla. Painavammatkin olisivat menneet, mutta niitä on vaikea nostaa lähtöasentoon, seli-seli, light engineer. Viimeistely alataljalla vipunostoja jäljittelevällä liikkeellä ja lopuksi 50 vatsarutistusta. 40 minuutin loppukrossari meni taas blogipostausta kirjoitellessa. Mukavalta tuntuu.

Viime kuukaudet ovat olleet itselläni harvinaisen flunssavapaata aika, kun otetaan huomioon parin vuoden takainen räkätauti/2kk-tahti. Silloinkaan se ei voinut johtua ainakaan liikunnan puutteesta, mutta jokin muutos terveempää olotilaa kohti on kuitenkin tapahtunut. Paino huitelee edelleen 79 kilossa, mutta vyötärönympärys ei onneksi ole augmentoitunut.

Pääsin alkuviikosta salille itsensä monsieur Lisäpaino-Timpan seurana. Olkapäätään surkutteleva karpaasi jätti käsiliikkeet vähemmälle, mutta rutisti puolentunnin juoksumattopyrähdyksen keskinopeudella 15 km/h, eli se siitä toipilaanaolosta. Parahiksi Timpa ehti todistamaan, kun onnistuin ensi kertaa 20 toiston leukasarjassa.

Ennätyksiä monella saralla

Olympiamenetys Sotshissa ei ole Suomen osalta ollut toistaiseksi yltäkylläinen, vaikkakin varmaan aikalailla tilastojen mukainen. Vielä on totta kai päiviä jäljellä napata ne mitalit vaikka alppihiihdosta, hiihdon parisprintistä tai vaikkapa jääkiekosta. Sen sijaan täällä Rautahumpan harrastajalevelillä urheilukoitokset ovat johtaneet venymisiin kautta linjan.

Helmikuun alkupäiville sattui otollinen 3 miinusasteen nollatuulipäivä, jota hyödynsin välittömästi luisteluradalla. Päätin ensin yrittää uutta ennätystä 10 kilometrillä, edellisen ollessa 30 min 40 sek. Kuin ihmeen kaupalla sain pidettyä jatkuvaa yli 20 km/h:n vauhtia ja Endomondon auditiivisesti ilmoittamat kilometriajat pysyttelivät alle kolmessa minuutissa. Kun ensimmäinen kymppi sujui komeasti alle 29 minuutin, päätin yrittää myös uutta ennätystä tunnin luistelussa. Tavoitteeni, eli yli 20 km ylittyi, joten rutistin vielä puolimaratonin. Vaikka jään pinta ei mielestäni ollut paras mahdollinen, tuntui erityisesti tuulettomuus mahdollistavan hyvän menon. Samoin loivat kurvit Tampereen radassa eivät edellytä virheetöntä kaarreluistelua, vaikka toisaalta siinä olisikin vauhdin keräämisen paikka.

Salilla olen taas vieraillut ahkerasti. Lähinnä kylläkin illan tunteina krossaria sotkemassa. En lakkaa hämmästelemästä nykynuorison musiikkimakua, josta pääsen salilla korvanapittomana nauttimaan. Ennen vanhaan salilla soiettiin heviä, nyt "This girl is on fire" soi kymmenen minuutin välein. Mutta en valita. Täytyyhän sitä välillä poistua mukavuusalueeltakin.

Eilisellä salikäynnillä onnistuin ensimmäistä kertaa vetämään leukaa 45 kertaa 15 toiston seteissä. Kaukaiselta tuntuvat nyt ne kahden vuoden takaiset tuokiot, jolloin Peten kanssa vedimme viiden ja kuuden toiston sarjoja. Pääsin myös pitkästä aikaavlumiselle juoksulenkille, josta oheinen kummituskuva.

Rautahumppa testaa: Saarikylien retkiluistelurata - helmikuu 2014

Rautahumpan liki kaksivuotisen historian aikana toiseksi eniten vierailuja on kertynyt Saarikylien luisteluradasta vajaa vuosi sitten laatimaamme sepustukseen. Koska olemme sangen persoja julkisuudelle ja viehtyneitä kaikenmoiselle Rautahumppaan kohdistuneelle mielenkiinnolle, on pikapuoliin syytä toimittaa uusintaversio tuon syvästi arvostamamme jääurheilumekan nykyisestä tilasta.

Vaikka varsin myöhään maahamme saapunut pakkaskausi olikin jo viikkoja sitten ehtinyt jäädyttää Etelä-Suomen isotkin järvenselät, ehdin kiireiden vuoksi Kangasalan Saarikyliin vasta helmikuun ensimmäisenä päivänä. Ajankohta osoittautui kuitenkin erinomaiseksi, sillä pakkanen pysytteli leppoissa -3 asteessa, eikä tuulta ollut liiaksi. Myös radan Facebook-sivu ilmoitti baanan auratuksi. Noin 50 minuutin ajomatkan jälkeen Saarikylien maisemat alkoivat häämöttää. Jostain syystä Viianperäntien oikoreittiä ei oltu viitoitettu, joten harhailin paikalle Saarikylientien hieman pitempää taivalta pitkin. Auratuilla parkkipaikoilla olikin jo runsain mitoin kanssaluistelijoiden ajoneuvoja, mutta onneksi vielä sekaan mahtui. Koska itselläni on nuo kuulut Filan matkaluistimet, vuokrasin 2 eurolla vielä sauvat menoa vauhdittamaan.

Olin edellisenä päivänä tehnyt jälleen uusia ennätyksiä tamperelaisella ympyräradalla, joten odotukset myös Saarikyläpäivää kohtaan olivat korkealla, varsinkin kun nyt saatoin tuupata vauhtia sauvojen kera. Totta kai edellisen päivän rutistus tuntui vielä jäsenissä, mutta arvelin peruskestävyyden jo palautuneen



Itse rata oli kokenut selkeitä parannuksia viimevuotiseen verrattuna. Ensinnäkin rata oli huomattavasti leveämpi, ehkä kuusimetrinen. Näin ollen käsikkäin luistelevat paris- tai perhekunnat eivät juurikaan vauhdikasta menoa ja ohituksia hidastaneet. Toiseksi kaarteet oli aurattu loivemmiksi, joka helpotti varsinkin radan lounaismutkasta poistumista. Radan pintaa voisi kuvailla tyydyttäväksi. Auraus oli tehty huolella, mutta aiemmat luistelijat olivat toki saaneet paloja lohkaistua radan pinnasta. Paikoitellen röpöjääsaareke nousi järven pinnasta kuin pari senttiä korkea hidastetöyssy. Railojakin oli, muttei onneksi juurikaan pitkittäisiä, eivätkä näin ollen vaaraksi vauhtiluistelulle.

Vaikka radan sijainti on Tampereen vinkkelistä periferinen, on se kuitenkin asetettu paikkaansa suuressa viisaudessa, sillä kapeiden salmien ympärillä kohoavat saaret suojaavat kohtuullisen hyvin navakalta tuulelta. Testipäivänä alueelle puhalsi muutaman sekuntimetrin eteläinen ilmavirtaus, joka kyllä tuntui varsinkin lenkin ensimmäisellä etelään ja lounaaseen suuntautuneella kolmanneksella. Samalla tuulenvire antoi mukavaa sysäystä kierroksen loppuosalle, joka on noin 900 metrinen lähes suoraan etenevä osuus kaakko-luode suunnassa.

Luistelin tällä kertaa 20 kilometriä, joista 5 viimeistä autostani löytyneillä jääkiekkoluistimilla. Terää paikallaan pitävät ruuvit olivat toisesta Filastani löystyneet ja yksi ruuvi oli peräti pudonnut radalle. Ihmeen kaupalla löysin tuon sentin mittaisen metallinpalan heti seuraavalla kierroksella. Varsinaisia nopeusennätyksiä en kyennyt sauvoista huolimatta tekemään, ehkä joudun odottamaan siihen vielä parempaa keliä.

Saarikylien rata on ilman muuta tulevien viikonlopputreenien kohde, vaikka uusia kilpailijoita se on saanut muun muassa Tampereen Tahmelan rannasta lähtevästä Pyhäjärven baanasta.